Mitä järkeä..?

Kuinka kauan siitä nyt oli? Vasta päiviä, jo viikkojako?
Shokanin kylki kohosi ja laski tasaiseen tahtiin suden loikoillessa maassa kyljellään. Hän oli kovin väsynyt.. osittain siksi, ettei ollut hankkinut itselleen ravintoa. Ruokahalua ei ollut näkynyt koko sinä aikana, jonka hukka oli viettänyt tässä uudessa maailmassa. Kyllä sitä jo muutama päivä ainakin oli kestänyt.
Kongonoroun keho säpsähti, ja hän heräsi epämukavasti painajaisesta, jota oli nähnyt. Viimeaikoina hän ei mitään muuta ollutkaan nähnyt kuin painajaisia. Pelkkiä punaisia unia, joissa veri virtasi, ja välillä alitajunta veti sekaan jotain mustaa sumuakin. Kymmeniä laumalaisten ruumiita, jotka makasivat siellä täällä niin elottomina, että saattoi hyvinkin luulla niiden olleen kuolleita jo kauan. Kuin ne eivät koskaan olisi elossa olleetkaan.
Shokan puri huultaan kammottavien mielikuvien vuoksi. Eihän johtajakaan kaikkea kyennyt sulattamaan, ja nyt tämä kaikki vainosi häntä: hän ei ollut pystynyt pelastamaan laumaansa. Ja mikä pahinta, ihmiset olivat jälleen hyppineet hänen silmilleen. Miksi, voi miksi uros ei koskaan päässyt kostamaan niille?!
Uros huokaisi raskaasti ja raahautui lähemmäs järven vedenrajaa. Vaikka juominen ei tuntunutkaan miellyttävältä ajatukselta, hänen kehonsa vaati hukkaa juomaan. Vaistot pakottivat uroksen siihen. Ja siksi, sillä verukkeella, Shokan laski kuononsa pinnan ylle ja ryhtyi litkimään vettä kurkkuunsa. Raikasta..

Fukue käveli varovasti kapeaa polkua pitkin eteenpäin, pyrkien kauempana näkyvän järven suuntaan. Naaras ei Shokanin tavoin tiennyt ollenkaan kuinka kauan oli jo ollut tällä, mutta tuskin enempää kuin muutaman viikon. Tajuttuaan eräänä aamuna olevansa korkean vuoriston huipulla, naaras oli varovasti lähtenyt tutkimaan ympäristöään ja nyt sitä oli päädytty tänne, lähelle jonkinnäköistä järveä. Matkan varrella hän oli ollut joutua suonsilmäkkeisiin useammin kuin kerran, mutta nekin hänen oli onnistunut välttää lähes pelkällä onnella. Tai no, onnella ja onnella. Saattoiko tätä tilannetta nyt kovinkaan onnelliseksi sanoa, sillä suurin osa laumaa oli kuollut, pennut oli tapettu hänen silmiensä edessä ja nyt hän oli yksin, tietämättä ollenkaan miten oli tänne Zh'Aggariin joutunut.
Hetkeksi Fukuen oli pakko pysähtyä ja purra hampaitaan yhteen, ettei olisi alkanut taas itkeä pentujensa vuoksi. Vaikka hän kuinka miettisi, miten olisi voinut pelastaa pentunsa, se ei toisi niitä takaisin. Ja Yogur taas... Luultavasti Yogur oli Honshussa, tietämättä mitään pennuista tai Fukuen joutumisesta tänne.
Aikansa rauhoituttuaan, kongonorou pystyi jälleen jatkamaan matkaansa. Matkaa järven rantaan ei ollut enää paljon ja vähän aikaa myöhemmin naaras jo kumartuikin juomaan vettä, todeten sen olevan juotavaksi kelpaavaa. Shokania naaras ei kuitenkaan ollut vielä huomannut, vaikka se ohimennen pistikin merkille, että pieni tuulenvire, toi jostakin suunnasta tutulta vaikuttavan hajun.

Laumansa menettänyt johtaja litki vettä aikansa. Todettuaan itsensä kylläiseksi hän lepäsi ensin hetken, mutta pyrki sitten nousemaan jaloilleen - ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Lihakset eivät kuitenkaan pitäneet tästä yrityksestä eivätkä siis päästäneet hukkaa ylös. Susi huokaisi toistamiseen ja lepäsi vielä toisen tovin.
Kauan ei Shokan jaksanut veden maukasta tuoksua haistella, se kun yritti epätoivoisesti herätellä hänen kadoksissa olevaa ruoka- ja elämänhaluaan. Siksi hän alkoikin raahata itseään kauemmas vedenrajasta kuten hetkeä aikaisemmin oli raahautunut sen luokse. Hankalaa se oli, mutta kyllä Shokan lopulta pääsi niin kauas järvestä, että saattoi lopettaa tuon pelleilyn. Silloin hän tuli viimein huomanneeksi Fukuen, koska oli madellessaan onnistunut kääntämään päänsä tuon suuntaan. Ensin uros ei tunnistanut naarasta, kuvitteli vain näkevänsä näkyjä, mutta mitä kauemmin hän neidon suuntaan katseli, sitä selvemmin hän alkoi tuon tuoksunkin haistaa turkissaan olevan kuivuneen veren lävitse.
Voisi sanoa, että johtajanverinen meni lukkoon. Oliko vähän matkan päässä tosiaankin toinen kongonorou? Fukue? Tällä planeetalla, tällä aivan vieraalla planeetalla? Ja ajatella, millaisessa kunnossa Shokan oli, haavoittunut ja heikko.. Hän epäröi, kannattaisiko hänen tuoda läsnäolonsa julki. Entä jos tuo olisi kuitenkin joku toinen, aivan vieras olento, tai jos uros sittenkin näkisi unta..? Entä jos tämä olisi vain hallusinaatiota? Vähän kuin näkisi keitaan aavikolla.. vaikka se jo kuulosti aivan typerältä vertaukselta..
Kongonorou laski kielensä ulos suustaan ja jännitti lihaksensa. Paljon voimia ei ollut jäljellä, mutta kyllä hän vielä ylös pääsisi.. ja kun voimiensa takaa yritti, Shokan viimein pääsikin ylös. Hän asetti jalkansa tukevasti maata vasten, jotta ei kaatuisi yhtäkkiä, mutta päänsä hän jätti vain puolittain pystyyn. Tämä tuntui niin järjettömältä.

Aikansa juotuaan, Fukue kohottautui seisomaan ja vilkaisi mietteissään taivaalle. Olikohan täällä muita, vai oliko hän tosiaan aivan yksin tällä vieraalla planeetalla ja mantereella? Naaras oli jo aikeissa kääntyä poispäin järvestä, jatkaakseen päämäärätöntä matkaansa ympäriinsä, mutta liike silmäkulmassa kuitenkin pysäytti suden huomion. Fukue pysähtyi jälleen paikoilleen ja alkoi katsella ympärilleen, nyt hieman tarkemmin kuin äsken.
Jonkin aikaa naaraalla kesti, mutta kyllä se kuitenkin lopulta huomasi Shokanin. Uroksen mustavalkoinen väritys, kun erottui melkoisen hyvin silmiin kaikkien näiden ruskean sävyjen keskeltä. Aikansa Fukue katsoi toista kongonorouta yllättyneenä. Johtaja? Oliko se tosiaan johtaja? Aikansa katsottuaan, Fukue otti pari epäröivää askelta kohti Shokania. Jos se tosiaan oli Shokan, niin huonoon kuntoon toinen oli itsensä päästänyt. Kuivuneen veren ja muutenkin huonokuntoisen olemuksen takia oli lähes mahdoton uskoa, että se tosiaan oli Shokan.
Olikohan tämä tottakaan? Hän oli koko ajan luullut Shokanin kuolleen kaikkien muiden mukana, jotka olivat menettäneet henkensä ihmisten takia. Entä jos hän vain kuvitteli omiaan siksi että olisi niin kovasti halunnut nähdä edes jonkun kaikkien niiden vastaan tulleiden riistaeläimien lisäksi. Mietittyään tätä mahdollisuutta mielessään, Fukuen lopulta lähti kävelemään lähemmäksi jälleen. Hän oli menettänyt pentunsa ja sisaruksensa ja tavallaan myös Yogurin, koska ei tiennyt oliko igakin täällä vai ei. Hänellä ei siis olisi mitään menetettävää vaikka menisikin lähemmäs ottamaan selvää, oliko johtaja tosiaan siinä vai kuvitteliko hän vain.

Shokan seurasi naaraan liikkeitä katseellaan, sitä kuinka tuo nousi ylös, sitä kuinka tuo lopulta vastasi uroksen katseeseen.. Molemmat näyttivät yhtä epäuskoisilta, ja jos tämä olisi ollut unta tai hallusinaatiota, neidon katse ei varmastikaan olisi ollut tuollainen. Miksi susi näkisi toisten kasvoilla moisia sävyjä omissa unissaan? Shokan ainakin näki tuollaisia ilmeitä vain silloin, kun.. no jaa.
Kongonorou ravisteli päätään hiukan, mutta koetti sitten ottaa askeleen alaistaan kohti. Vesi oli viimein alkanut voimistaa häntä, ja jalat toimivat jo paremmin. Varovaisin ja hitain askelin myös tämä hukka lähti lähestymään tuota, joka myös oli joitakin askelia ottanut. Shokan kallisti päätään. Nyt hän ratkaisisi tämän.
"Fukue..? Sinäkö?" entinen johtaja kysyi hiljaa, korviaan liikautellen. Ehkei hän sittenkään ollut lajinsa viimeinen..

Fukue seurasi katseellaan tarkasti Shokanin lähestymistä, uskomatta oikein vieläkään silmiään. Totta tämä kuitenkin näytti olevan. Johtajan tullessa lähemmäksi, hän saattoi haistaa kuivuneen veren ja tämän oman tuoksun. Shokan näyttikin todelliselta aina sinipunaisia silmiä ja viimeistäkin häntäkarvaa myöten. Vakuuttuneena siitä, ettei vain kuvitellut, naaras lopulta pysähtyi vähän matkan päähän toisesta tietämättä mitä sanoa tai tehdä seuraavaksi. Siitä tuntui olevan ikuisuus kun hän oli viimeksi nähnyt toisen kongonoroun, mutta todellisuudessa siitä taisi kyllä olla reilusti vähemmän aikaa. Lopulta Shokan rikkoi vallitsevan hiljaisuuden kysymyksellään ja katsottuaan toista hetkisen Fukue nyökkäsi myöntävästi.
"Kyllä, minä se olen." naaras vastasi. Toisen kysymys oli viimeinen todiste siitä, että Shokan tosiaan oli tuossa hänen edessään. Kongonoroun katseessa oli hetken havaittavissa iloa siitä, ettei se ollutkaan täällä ihan yksin, mutta pian tuo katse kuitenkin vaihtui huolestuneeksi, Fukuen huomion kiinnittyessä taas toisen väsyneeltä vaikuttavaan olemukseen.
"Oletko kunnossa... johtaja?" Fukue kysyi, sanoen kuitenkin viimeisen sanan hieman epävarmaan sävyyn. Naaras ei tiennyt oliko Shokania enää tarpeen sanoa johtajaksi, kun he vaikuttivat olevan lauman ainoat selviytyjät, mutta kaipa urosta olisi varmuuden vuoksi parasta kutsua johtajaksi, ellei toinen itse sitä kieltäisi.

Uros helpottui silminnähden saadessaan vastauksen kysymykseensä. Hyvä, hän ei ollut todellakaan kuvitellut omiaan. Fukue todella oli tuossa, ilmielävänä, ruumiillistuneena, ei pelkkänä toiveajatteluna. Shokan laski takamuksensa rauhallisesti maahan ja antoi itsensä levätä ja kerätä voimiaan. Vihdoin ja viimein vatsaan alkoi palata tunteva, tyhjä ja ontto olo. Nälkä.
Naaraan nimittäessä kongonorouta johtajaksi susi painoi katseensa maahan.
"Olisi ehkä paras, jos.. et kutsuisi minua johtajaksi enää", Shokan huomautti hiljaa, katkera paino äänessään. Edelleen, hän oli epäonnistunut lauman johtajana, alaistensa suojelijana, johon kaikki lopussa aina tukeutuivat.
"Kun, tiedäthän.. ettei laumaa ole enää. Kaikki kuolivat siinä verilöylyssä. Itse asiassa luulin, että minä olisin ollut viimeinen edustajamme, mutta nähtävästi.." uros puhui ja nosti katseensa merkitsevästi naarassuteen. Hänen ei tarvitsisi lopettaa lausettaan; sen loppu paljastuisi selvästi tästä eleestä. Shokan oli luullut jääneensä yksin, ypöyksin, mutta joku oli sittenkin selvinnyt. Joku.
Pienoinen tuuli laskeutui alas kraatteriin, ja se loi rauhallisia aallonväreitä järven pintaan. Raikkaan ja makean veden tuoksu kiri jälleen kongonoroun kuonoon, ja hän nuuhkaisi sitä selvän nauttivasti. Maailma ei näyttänyt enää yhtä sysimustalta kuin se hetkeä aikaisemmin oli näyttänyt Shokanin mielessä. Nyt oli jälleen toivoa.

Kuten Shokan arvelikin, Fukue tajusi kyllä mitä toinen oli aikonut sanoa siihen lauseen loppuun. Nähtävästi hän oli Shokanin lisäksi ainoa. Pitäisiköhän toiselle kertoa että heidän lisäkseen oli vielä pari muuta, joiden olinpaikasta ei kuitenkaan ollut tietoa? Toisaalta toinen vaikutti lauman teurastuksen takia olevan jokseenkin maassa, joten ehkä kertominen pitäisi jättää myöhemmäksi? Tätä seikkaa miettien Fukue nyökkäsi jälleen myöntävästi.
"Ymmärrän." kongonorou sanoi lyhyesti ja katsoi Shokania mietteissään. Lopulta naaras päätti kertoa kaiken saman tien, sillä ei tämä vain voinut hiljaakaan olla, kun nyt vihdoinkin oli tavannut jonkun.
"Ennen kuin jouduin tänne, tapasin Fasurin toisesta klaanista. Hän kertoi, että myös Zeromi ja veljeni, Soroe olivat selvinneet, mutta en tiedä missä ne kolme nyt ovat. Voi hyvin olla mahdollista, että hekin ovat jossain tällä planeetalla. En kuitenkaan ole tavannut sinun lisäksesi ketään sinä aikana kun olen ollut täällä." Fukue kertoi, mainitsematta kuitenkaan toistaiseksi mitään pennuistaan tai mistään muustakaan mitä tälle oli verilöylyn jälkeen tapahtunut. Ei sitä koskaan tiennyt, miten Shokan reagoisi jos saisi tietää Fukuen pennuista ja Yogurista.
Vaikka uros olikin sanoillaan antanut ymmärtää, ettei tätä enää tarvinnut pitää johtajana, ei silti olisi varmaankaan kovinkaan yllättävää, jos tuo katsoisi lajioveriaan pahasti, kuullessaan tämän saaneen pentuja jonkun ei kongonoroun kanssa.

Shokan kuunteli Fukuen puheita korvat valppaina. Sinipunaisten silmien katse oli luotuna naaraan silmiin, ja hän nyökytteli välillä päätään sen merkkinä, että ymmärsi, mitä neito oli puhunut.
"Vai saattaa muitakin olla yhä hengissä.." entinen johtaja sanoi pohtivasti itsekseen. Hän siirsi katseensa horisonttiin, joka järven yllä avautui ja jonka kaukaisuudessa näkyi vastarantaakin hieman. Noin kauas hän ei kyllä koskaan lähtisi uimaan, moinen olisi silkkaa typeryyttä. Kuitenkin, kuinkahan suuri todennäköisyys olisi, että nämä kaksi kongonorouta vielä tapaisivat muita lajitovereitaan? Ei kovin korkea. Eihän sitä koskaan tiennyt, olivatko nuo edelleen hengissä vaikka olivatkin siitä verenvuodatuksesta selvinneet, saati sitten olivatko nuo päätyneet tälle samaiselle planeetalle. Pelkät maisemat eivät olleet uusia susille, myös planeetta oli. Sen oli tämä uusi maailma paljastanut Shokanille kertoessaan nimensä tälle.
"Meidän ei kannata toivoa liiaksi, tiedä se.. Pitää varautua siihen, että emme enää koskaan näe ystäviämme. Laumani oli ainoa, mitä minulla enää oli jäljellä.." kongonorou sanoi oltuaan jonkin aikaa aivan hiljaa. Hän ei halunnut herättää liikaa toivoa, ei itsessään eikä Fukuessa. Shik'ha oli planeettana niin suuri, kun verrattiin silloiseen Japaniinkin.. joka jo yhtenä maana oli tämänkokoiselle eläimelle laaja alue matkustaa jalan.

Fukue istahti maahan ja kuunnellessaan mitä Shokan sanoi, tuo laski mietteissään katseensa maahan. Tuo oli kyllä aivan totta. Vaikka muut olisivatkin vielä hengissä ja joutuneet heidän tapaansa tänne, ei olisi kovinkaan varmaa, että he löytäisivät muita lajitovereitaan planeetalta. Muut saattaisivat olla missä tahansa. Pahimmassa tapauksessa ihmiset olivat tappaneet muut ennen kuin nämä olivat ehtineet joutua tälle planeetalle.
Koettaen häätää moiset ajatukset mielestään, naaras kohotti katseensa jälleen Shokaniin. Ei hän tietenkään tahtonut ajatella pahinta, mutta tässä tilanteessa ei voisi oikein toivoa parastakaan, kun saattaisi hyvin joutua jossakin vaiheessa pettymään ja saisi jälleen yhden kovan kolauksen lyhyen ajan sisällä.
"Tuota... Mitä sinulle on tapahtunut? Suoraan sanoen näytät todella kärsineeltä." Fukue uskaltautui kysymään hetken hiljaisuuden jälkeen. Puhuessaan susi kallisti päätään huolestuneeseen sävyyn. Kaiken lisäksi naaraasta tuntui vielä oudolta sinutella Shokania tällä tavoin, mutta itsehän Shokan oli kehottanut olemaan kutsumatta johtajaksi. Kaipa tähän seikkaan ajan myötä tottuisi. Olettaen tietysti, että he lyöttäytyisivät toistensa seuraan. Ottaen huomioon uroksen nykyisen olotilan, olisi viisasta jos Fukue jäisi tämän seuraan ainakin joksikin aikaa. Ainahan sitä halutessaan voisi lähteä taas jatkamaan päämäärätöntä vaellusta itsekseen.

No eivätpä susien ajatukset toisistaan niin kamalasti poikenneet, mitä nyt naaras koetti päästä omistaan eroon urosta nopeammin. Shokan oli nähnyt liikaa painajaisia viimeaikoina unohtaakseen tuosta vaan pessimismin ja ikävät tapahtumat. Ehkä niistä pääsisi vielä eroon, ehkä ei. Fukuen uusi kysymys ei ajatuksia ainakaan vienyt mistään pois, mutta se ei entistä johtajaa liiemmin haitannut.
"Taistelun jälkiä, Fukue: yritin suojella laumaani kuten johtajan kuuluukin, mutta epäonnistuin siinä. Olin kuolla itsekin, hämmästyttävää on ettei niin tapahtunut. En ymmärrä, miksi olen hengissä; minun ei kuuluisi olla", Shokan vastasi ja mietiskeli aihetta ääneen. Nopeasti sen jälkeen hän nousi ylös ja asteli pää painuksissa, raskaanoloisesti, takaisin vedenrajaan. Nyt hän tosin käveli veteen asti. Vilpoisuus tuntui hyvältä käpälissä, ja järven pehmeä kosketus jakoi Shokanille muutenkin halua mennä syvemmälle ja sukeltaa.. mutta näin voimattomana hukka ei viitsinyt mennä itseään pesemään.
"Ensin meitä kuoli silloin, kun paratiisimme upposi.. ja rantautumisen jälkeen kaksijalkaiset kävivät kimppuumme. Vanhempani kuolivat heidän luoteihinsa. Olin ainoa, joka silloin, siitä ryhmästä, pääsi pakoon.. kuten nytkin olen yksi niistä harvoista, muutamista, jotka yhä ovat hengissä. Kaiken tapahtuneen jälkeen, ja ajatella, kuinka paljon on tapahtunut", kongonorou puhui Fukuelle tapahtumaketjusta, joka lieni tuttu näille molemmille. Ja lopetettuaan hän painoi päänsä veteen, sen pinnan alle, alkaen ravistella päätään. Olisi hyvä putsata kaikki se veri edes kasvoista pois. Lopulta susi nosti päänsä takaisin puolipystyyn antaen lukuisten pisaroiden putoilla veteen hänen turkiltaan.
"Muistatko vielä, miltä paratiisi näytti..? Mahdoit olla aika nuori siihen aikaan.."

Tietämättä mitä vastata tuohon, Fukuen vain nyökkäsi ja laski katseensa hetkeksi maahan. Taistelun jälkiä siis… Tosin taistelusta oli varmasti kulunut jo kauan, joten luultavasti Shokan oli loukkaantunut todella pahasti kun oli vieläkin noin huonossa kunnossa. Fukuen käsityksen mukaan siitä taistelusta oli varmasti vielä pitempi aika kuin hänen tänne joutumisestaan. Pystymättä vieläkään saamaan suustaan mitään järkevää, naaras tyytyi vain kuuntelemaan mitä toinen sanoi. Tokihan hän tiesi pääpirteissään sen mitä ennen oli tapahtunut, vaikka olikin ollut ihan pentu vielä silloin. Lisäksi hänelle oli kerrottu yhtä ja toista enemmän tai vähemmän tarpeellista tietoa, silloin kun hänet oli sisaruksineen haettu Serein ja Sinun luota Ryukyun saaristoon. Shokanin kysymyksen kuullessaan, naaras kohotti katseensa toiseen, aivan kuin koittaen muistella saarta parhaansa mukaan.
"Vain hyvin hämärästi. Onnettomuudestakin muistan vain sen, että riitelin Miyakon kanssa jostakin ja seuraavaksi olin veden varassa ja pelkäsin hukkuvani." Fukue kertoi ja värähti tapausta muistellessaan. Siihen mennessä hän ei ollut kuin korkeintaan kahlannut matalassa rantavedessä ja kun sitten yhtäkkiä joutui keskelle merta… No, ei tosiaankaan ollut kovinkaan helppoa ruveta uimaan tuosta vain. Onneksi äiti oli ollut lähellä ja muutama muukin täysikasvuinen susi, oli tullut auttamaan, välittämättä omasta hengestään.
"Joskus rantautumisen jälkeen eksyimme muusta ryhmästä ja ryhmä koiria hyökkäsi kimppuumme. Äiti yritti puolustaa meitä, mutta… ne koirat tappoivat hänet. Varmaan ne olisivat tappaneet meidätkin, ellei Shôrai olisi sattunut paikalle." naaras jatkoi, kertoen näin itsensä ja sisarustensa selviytymistarinan.

Shokan sulki silmänsä ja kuunteli ääntä, joka syntyi, kun vesipisarat putoilivat ja sulautuivat takaisin järveen. Hän oli kääntänyt korvansa Fukuen suuntaan, jotta kuulisi myös tuon äänen tässä ohella. Jos ei kuuntelisi ja kiinnittäisi huomiota toisen sanoihin, sehän olisi epäkohteliasta. Siispä entinen johtaja piti itsensä niin valppaana kuin kykeni ja kuunteli samanaikaisesti sekä lajitoveriaan että rauhallista luontoa.
"Arvelinkin", hän totesi lyhyesti naaraalle viitaten siihen, että tuo tuskin muisti paratiisia sen koommin. Sääli, sillä entinen kotisaari oli ollut kaunis, hyvin kaunis. Se oli tehnyt kongonorou-susien lajista, klaanista, hyvin erityisen ja voimakkaan. Tulevaisuuden susiksi nämä itseään nimittivät. Nimitys tosin oli historiaa nyt..
Ajatukset katkesivat kuin seinään Fukuen mainitessa Shôrain nimi. Shokan hätkähti pienesti, mutta silminnähden. Hän ei ollut vielä ajatellutkaan yksilöitä laumansa menetyksen ohella - ja nyt se sitten iski. Tietoisuus. Velihän oli kuollut. Shokan oli itse nähnyt, kuinka Shô oli kuollut. Ja veli oli ollut hänelle hyvin, hyvin tärkeä.
"Hän onnistui pelastamaan useita, koska näki sen velvollisuutenaan.. etenkin minun kohdallani. Hän oli minulle kuin oikea veli, vaikka emme verisukulaisia olleetkaan", kongonorou kertoi ottoveljestään, jonka Shokanin isä oli aikoinaan kasvattanut henkivartijaksi pojalleen, siis juuri Shokanille. Ja vaikka isä kuinka oli pieksänyt tuota sutta muiden selkien takana, silti veli oli pysynyt uskollisena aina loppuun asti. Vielä tänäkään päivänä mustavalkoinen uros ei tiennyt, miten häntä edeltänyt johtaja oli Shôraita kohdellut, mutta yhtä kaikki, hän kunnioitti tuota enemmän kuin ketään muuta, jonka oli koskaan tuntenut.
Shokan avasi silmänsä. Hän tuijotti alas, järven pintaan, ja näki siinä oman kuvajaisensa, peilikuvansa. Kasvoissa ei ollut enää veritahroja, mutta joitakin naarmuja oli siellä täällä. Ne parantuisivat varmasti jättämättä edes arpia johtajanverisen kaksivärisiin kasvoihin. Uros tuijotti kuvajaistaan niin keskittyneesti veljeään ajatellessaan, ettei edes huomannut kehonsa alkaneen väristä muistojen voimasta. Liikaa menetyksiä..

Fukue pisti kyllä merkille Shokanin pienoisen hätkähdyksen ja katsoi toista hetken epävarmasti. Ehkä jokin hänen sanoissaan oli saanut muistoja virtaamaan Shokanin mieleen? Saattoi hyvinkin olla. Pian ilmeni, että Shôrain mainitseminenhan se oli saanut Shokanin hätkähtämään. Nyt kun Fukue oikein muisteli, Shôrai tosiaan oli ollut jonkinlainen ottoveli ja pian myös Shokan todisti Fukuen muistikuvan oikeaksi sanomalla sen ääneen. Hetken naaras katsoi mietteissään väreilevää järven pintaa.
Koko tämä keskustelu tuntui vain muistuttavan häntä pennuista, vaikka naaras kuinka yritti pitää nämä ahdistavimmat muistikuvat nyt loitolla. Silti hän saattoi kuulla korvissaan tuskasta johtuvat vinkaisut ja heidän kimppuunsa hyökänneiden koirien ilkeän naurun…
Huomaamatta sitä itse, Fukue painoi kyntensä maahan. Jos aikaa vain olisi voinut siirtää taaksepäin, hän olisi tehnyt sen oitis. Ehkä hän olisi voinut pelastaa pennut jotenkin. Moinen ajassa siirtyminen ei kuitenkaan ollut mahdollista, joten Fukue ei voinut kuin päästää hiljaisen huokauksen.
Hetkeä myöhemmin naaraan ajatukset alkoivat kuitenkin vihdoin harhailla muualle, kun tuuli toi jälleen jonkin hajun sen kuonoon. Kääntäessään katseensa järven rantaan, hieman kauemmas hänestä ja Shokanista, naaras huomasi jonkin joutsenen näköisen linnun, melko lähellä rantaa. Lintu kuitenkin erosi joutsenesta siten, että sillä oli neljä siipeä ja kaiken lisäksi se oli väritykseltään vaalean sininen.
Pitäen katseensa linnussa, Fukue käveli äänettömästi lähelle rantaa ja vilkaisi sitten Shokania, kuin yrittäen katseellaan viestittää, että metsästäisi tuon linnun ja palaisi sitten takaisin uroksen luokse. Tämän jälkeen naaras lähti äänettömästi lähemmäksi, sillä lähemmäksi pitäisi päästä jos hän aikoi saada tuon linnun napattua.

Shokanin muisteluja seurasi pitkä, jopa painostavaksi muuttuva hiljaisuus, jonka aikana uros vain tuijotti sitä peilikuvaansa. Pää oli täynnä ajatuksia, joista yksikään ei päässyt äänen muodossa ulkomaailmaan ja jotka pikkuhiljaa alkoivat palauttaa ikävöivää mieltä takaisin katkeraksi. Shokan ei voinut hyväksyä sitä, ettei ollut mahtanut niille ihmisille taaskaan mitään. Aina ne tulivat ja veivät hänen rakkaimpansa pois. Ensin uros menetti vanhempansa kaksijalkaisten vuoksi, sitten rakastettunsa, pian poikansakin, lopulta koko laumansa.. Miksi ne vainosivat sutta niin paljon, miksi?! Turhautuneena uros nosti käpälänsä pois vedestä ja laski sen kuvajaisensa päälle. Vedenpinta muutti kasvot epämääräisiksi värähtelyillään.
Kongonorou havahtui viimein negatiivisesta maailmastaan huomatessaan Fukuen lähtevän liikkeelle. Hän katsoi tuon perään hämmentyneenä, korvat kummasti höröllään, ja vasta sitten hän huomasi järvessä kellumassa tuon mitä oudoimman näköisen linnun. Naaraan vilkaisu Shokaniin sai entisen johtajan ymmärtämään, millä aikeilla neito oli liikkeellä, ja uros nyökäytti hyväksyvästi päätään. Toivottavasti Fukue pärjäisi siivekkäälle yksin eikä loukkaantuisi, lintu kun nyt kuitenkin sattui olemaan varsin suuri: joutsenen kaltainen, joutsenen kokoinen.
Shokan seisoi aloillaan, ja hänen teki kovasti mieli lähteä toisen suden perään. Hän halusi tehdä osuutensa linnun tappamisesta. Se olisi mahdotonta nyt, sen hukka tiesi: hän oli turhan heikkona taistellakseen nyt. Sitäpaitsi, jos Shokan tästä lähtisi juoksemaan tai edes kävelemään, ties millainen loiske ja polske siitäkin syntyisi.. Joutsen kuulisi veden mekkalan varmasti ja mahdollisesti myös säikähtäisi sekä pakenisi paikalta. Suden ei auttanut muu kuin odottaa.

Fukuen päästessä askel askeleelta lähemmäksi, tämä kyyristyi niin matalaksi kuin vain mahdollista ja eteni pian äänettömästi hiipien. Fukue varoi tarkoin astumasta minkään kuivan oksan, tai muunkaan sellaisen päälle, joka saattaisi aiheuttaa ääntä ja säikäyttää linnun tiehensä. Lähimailla ei ainakaan näkynyt mitään muuta saaliiksi kelpaavaa, joten hänen pitäisi onnistua nappaamaan tuo lintu, vaikka se lähes hänen kokoisensa olikin.
Lopulta Fukue oli sen verran lähellä, että tämän oli pakko pysähtyä hetkeksi, odottamaan sopivaa tilaisuutta hyökätä esiin. Jos hän menisi vielä vähänkin lähemmäksi, lintu melko varmasti huomaisi hänet ja saattaisi se huomata hänet jo nytkin. Uusi planeetta ja uudet eläimet, joten ei sitä millään voinut olla varma, kuinka tarkat aistit tämän planeetan eläimillä oli.
Nähdessään tuon joutsenen kaltaisen linnun lopulta laskevan päänsä hetkeksi vedenpinnan alle, Fukue käytti tilaisuuden hyväkseen ja hyppäsi lintua kohti. Naaraan onnistui helposti saada ote linnun kaulasta, mutta helppoa sen tappaminen ei siltikään ollut, sillä Fukue oli tuskin ehtinyt saada hampaansa linnun kaulalle, kun se jo alkoi pyristellä ja pyrkiä parhaansa mukaan vapauteen suden hampaista. Pistettyään aikansa vastaan linnun rimpuilulle, Fukue äkisti tajusi kaatuvansa veteen ja tunsi hetkellisen kirpaisun päässään, jonkin osuessa siihen. Näköjään tämän planeetan eläimillä oli myös jonkinlaista järkeä päässään, sillä lintu tuntui tosissaan tekevän kaikkensa päästäkseen irti.
Kaatumisesta huolimatta, Fukue kuitenkin puri hampaansa yhteen kovemmin. Hän tunsi jo veren virtaavan linnun kaulasta, joten kauan hänen ei enää toivottavasti tarvitsisi roikkua mokoman kaulassa kiinni. Naaraan arvelut osoittautuivatkin pian oikeiksi, linnun liikkeiden alkaessa hidastua ja lopulta sen vastarinta loppui kokonaan, kun elämä kaikkosi sen ruumiista.
Hymähtäen hiljaa itsekseen, Fukue nousi jaloilleen ja kalasi sitten takaisin rantaan saalis mukanaan. Hänen onnekseen, vesi ei ollut kovin syvää. Syvemmässä vedessä hänelle varmaankin olisi käynyt huonommin kun lintu oli onnistunut kaatamaan hänet.
Hetkeksi naaras laski saaliin maahan ja ravisteli enimmät vedet turkistaan. Tämän tehtyään se nappasi linnun jälleen mukaansa ja lähti takaisin Shokania kohti. Huomaamattaan kongonorou oli saanut pienen, hieman verta vuotavan naarmun päähänsä kaatuessaan veteen, mutta muuten naaras oli selvinnyt ilman vammoja.

Kongonorou seurasi toisen menoa, naaraan jok'ikistä liikettä kaksivärisillä silmillään. Hänen lihaksensa olivat jännittyneet, ja uros oli valmis menemään avuksi, mikäli sitä milloinkaan tarvittaisiin. Jännittyneisyys piti valppaan suden myös paikoillaan, eikä tämä tullut pitäneeksi minkäänlaista ääntä, että joutsenlintu olisi uroksen tuosta vaan huomannut. Tilanne eteni hyvin, susille otollisesti.
Vanhempi hukka hypähti eteenpäin nähdessään Fukuen kaatuvan. Hän murahti hiljaa ja joutui ikävä kyllä pysähtymään jo seuraavalla askelella, koska keho taisteli liikkumista vastaan. Shokan vain painoi päätään ja tuijotti voimain mittelyä tiiviisti, silmät suurina. Sydän pamppasi ties kuinka nopeaa tahtia uroksen stressatessa, miten tässä nyt tulisi käymään. Mutta hyvin kävi, naaras pääsi pystyyn ja lintu valahti rennoksi, kuoli. Sitten lajitoveri jo lähtikin raahaamaan sinisulkaista, kummallista saalista lähemmäs entistä johtajaansa.
"Olitko sinä kenties yksi laumamme metsästäjistä..? En muista tarkasti", Shokan kysäisi ohimennen tarkastellessaan lintua paikaltaan. Että se oli suuri..! Saaliin ihailu kuitenkin katkesi siinä, kun hukka nosti katseensa takaisin Fukueen. Alunperin hän teki näin vain kiittääkseen naarasta hyvin tehdystä työstä, mutta sanat juuttuivat kurkkuun ja painuivat takaisin alas uroksen havaitessa neidon saama haava. Sen enempiä ajattelematta Shokan astui lähemmäs toista kongonorouta, aivan naaraan eteen, ja hän lipaisi enimmät veret pois suden kasvoilta yhdellä kielen vedolla. Tämä ei merkinnyt mitään, uros ei tullut ajatelleeksikaan mitään. Fukue nyt vain sattui olemaan ainoa laumalainen, joka entisellä johtajalla oli jäljellä.. eli toisin sanoen Fukuesta oli tullut Shokanin lauma. Mikäli kaksikko siis yhteen lyöttäytyisi tässä tuntemattomassa maailmassa.


//..lol. >'D//

Saatuaan linnun Shokanin luokse, Fukue laski mokoman suustaan maahan ja vilkaisi samalla Shokania tämän kysyessä oliko hän ehkä ollut metsästäjä laumassa.
"En ollut. Tosin kuljeskelin kyllä nuorempana erään metsästäjän mukana ihan vain uteliaisuuttani." Fukue kertoi ja mittaili samalla lintua katseellaan. Olikohan tuolla lajilla nimeä? Jos tuollaisilla linnuilla täällä jokin nimi oli, niin sitä tämä uusi planeetta ei ainakaan vielä ollut kertonut. Miten vain, tuosta siivekkäästä riittäisi kyllä hyvin ruokaa molemmille, sen verran suurikokoinen se oli. Tosin Fukue arveli kuitenkin Shokanin tarvitsevan tuosta suuremman osan kuin hän itse. Toinenhan oli kuitenkin selvästi huonommassa kunnossa, kiitos haavojen. Nyt kun Fukue asiaa ajatteli, niin olikohan uros edes saanut mitään syödäkseen ennen kuin oli tänne päätynyt? Vaikka metsästäminen Shokanilta nyt onnistuisikin, niin helppoa se ei ainakaan olisi tämän kunnon vuoksi.
Kongonorou havahtui kuitenkin pian ajatuksistaan, pistäessään merkille Shokanin tulevan nyt lähemmäs. Kun toinen sitten nuolaisi haavasta vuotaneen veren pois, Fukue viimein tiedosti saaneensa haavan, ilmeisesti kaatuessaan. Kun hän nyt oikein muisteli, hän olikin tosiaan tuntenut jonkin osuvan päähänsä. Kiitoksena tästä äskeisestä naaras soi toiselle pienen hymyntapaisen, kunnes sitten vanhasta tottumuksesta siirtyi hieman sivuun, päästääkseen Shokanin ensimmäisenä saaliin kimppuun. Yleensähän laumassa korkea arvoisemmat söivät ensin ja sitten vasta muut, mutta vaikka Shokan olikin sanonut, ettei ollut johtaja enää, niin ei vanhoista tavoista päässyt noin vain eroon.

Shokan ei lainkaan ilahtunut kuullessaan Fukuen olleen tekemisissä kaksijalkaisen kanssa.
"..metsästäjän? Sinä? Siis, ihmisen?" hän kysyi sanoja sanojen perään ja näytti kovin vakavalta. Oliko naaraalla jostakin kaksijalkaisesta hyviä taikka siedettäviä muistoja? Uros ei kyennyt uskomaan moista todeksi. Ja pienen murinan tullessa kurkustaan hän iski hampaansa kiinni linnun sulkapeitteeseen. Kostonhimo, viha, inho ihmisiä kohtaan, se kaikki korostui suden mielikuvissa jälleen, ja hän päätti purkaa sen kaiken tältä erää tuohon saaliiseen. Kongonorou repi sulkia irti niin että höyhenet pöllyivät ilmassa. Pian tilanne rauhoittui.
"Metsästäjät eivät ole puolellamme. He vainosivat minua aina. Kaksijalkaisiin ei voi luottaa", entinen johtaja sanoi odotettuaan ja hengähdettyään tovin. Näin elämä ainakin häntä oli opettanut. Kokemukset olivat luoneet Shokanille asenteen, josta hän tuskin koskaan tulisi pääsemään irti. Eikä hän vieläkään ollut saanut kostoaan. Tai kostojaan, sillä olihan niitä kertynyt ihmisiin liittyen jo useampia. Vanhemmat, Aiko, Sharaku, kaikki..
Kongonorou huokaisi, laski kuononsa saaliin tasolle ja nuuhkaisi sitä. Lintu tuoksui erilaiselta kuin siivekkäät kotona. Mitenhän olisi lihan laita? Enempiä odottelematta Shokan upotti hampaansa joutsenlinnun rintaan, puristi leukojaan enemmän yhteen ja repäisi kunnon kaistaleen siitä irti. Oikein suuri rintapala hampaissaan uros peruutti pari askelta linnusta poispäin ja laskeutui makuulle maahan. Pian kongonorou jo mutusti alkupalaansa.. eikä se hassummalta maistunut. Päinvastoin, lintu oli hyvin herkullista, ja se herätti pedon nälän kunnolla, pitkän tauon jälkeen.

Fukue kallisti hieman hämillään päätään. Ihmisen? Hetken naaras katsoi Shokania ihan ymmällään ja mietti mitä toinen nyt ihmisistä oikein puhui, kunnes sitten tajusi toisen ymmärtäneen sen metsästäjän väärin. Fukue naurahti kevyesti ja pudisti päätään. Ei hänellä toki ihmisiä vastaan varsinaisesti mitään ollut, mutta ei hän myöskään voinut luottaa niihin. Ei sen jälkeen kun hänet oli kerran Nahassa yritetty vangita ja nyt kun lauma oli raa'asti murhattu. Miten niihin muka olisi voinut luottaa kaiken tapahtuneen jälkeen?
"Tarkoitin erästä laumamme metsästäjistä. Minun olisi kai pitänyt valita sanani paremmin. Ja olet oikeassa ihmisten suhteen. Ne eivät ole luotettavia." Fukue tokaisi vakavoituen ja tuli sitten itsekin ottamaan osansa saaliista, kun Shokan oli napannut osan itselleen. Naaras repäisi itselleen sopivan palan linnun kyljestä ja asettui syömään sitten vähän matkan päähän. Lintu oli hieman eri makuinen kuin siivekkäät kotona, mutta hyvältä se kuitenkin maistui. Jatkoa ajatellen, olikin hyvä tietää, että edes näitä saattoi metsästää nälkäänsä. Tiedä sitten muista eläimistä, sillä eihän sitä tiennyt mikä kelpasi syötäväksi ja mikä ei. Nyt heillä onneksi oli käynyt tuuri, sillä jos lintu ei olisikaan ollut syömäkelpoinen, se olisi tiennyt uutta metsästysreissua, jossa taas olisi voinut kestää vaikka kuinka pitkään.

Fukuen oikaisun jälkeen Shokan nolostui. Juurihan hän itse oli kysynyt, oliko naaras ollut metsästäjä, ja yhtäkkiä hän sekoitti juttuun ihmisiä sekaan.. Se sana oli liian herkkä muistuttamaan sutta kaksijalkaisista. Hänen itsensäkin olisi kannattanut valita sanansa paremmin. Miten olisi ollut vaikkapa.. saalistaja? Niin.
"Anteeksi. Nälkä taisi sekoittaa pääni.." entinen johtaja mutisi kohottamatta katsettaan. Ei hän kehdannut katsoa naarasta silmiin juuri nyt. Pää oli ehkä turhan sekaisin. No, ei ollut mikään ihme, mutta ei se tekosyyksikään kelvannut. Kongonoroun olisi tehtävä itselleen jotakin. Ja koko ajan hän tekikin, nimittäin syömällä.
Linnun rintapala katosi tasaisella tahdilla Shokanin vatsaan, ja jo sen jälkeen hänen vointinsa alkoi parantua. Energiaa virtasi kehoon, mutta hitaasti, ja hukka meni repimään itselleen uuden palan syötäväksi. Shokan söi itsensä kylläiseksi hotkimatta liiaksi, ja aikamoisen pureskeltu saalis hänen lopetettuaan olikin. Kylläisenä uros lipoi huuliaan ja laski päänsä etukäpäliensä päälle. Jospa hän nyt saisi nukuttuakin kunnolla..
Aurinko alkoi kadota horisonttiin, vuorten taa. Taivas oli värjäytynyt kirkkaasta kullankeltaiseksi ja punertavaksi, ja sää oli leuto. Järven pinta ei väreillyt sitten ollenkaan iltalintujen laulaessa viimeisiä, monimutkaisia sävelmiään syvemmällä suolla sekä lähempänä rantaa.


//Öww, harppaisiko aamuun tai jotain? o,o Tai yöhön..//

"Äh, ei se mitään. Sellaista sattuu." Fukue sanoi, hymyillen jälleen pienesti. Naaras tuntui nyt olevan kutakuinkin oma itsensä kaikista lyhyen ajan sisällä tapahtuneista menetyksistä huolimatta. Tosin tämä johtui kuitenkin vain siitä, että sen ajatukset olivat nyt vihdoinkin jossakin muussa kuin Yogurissa, pennuissa tai sisaruksissa.
Syötyään ottamansa palan, Fukuekin kävi vielä kertaalleen ottamassa yhden palan lisää. Päivän aikana olikin tosiaan tullut nälkä, sillä tähän asti kongonorou oli yrittänyt tulla toimeen vain pienillä marsun näköisillä otuksilla, joita vuorilla oli tullut runsain määrin vastaan. Moiset pikkujyrsijät eivät kuitenkaan kovin kauan pitäneet kylläisenä, kuten arvata saattoi.
Syötyään Fukue, jäi vielä joksikin aikaa paikoilleen makaamaan, katsellen omissa ajatuksissaan tyyntä järven pintaa. Vaikka tämä maailma olikin täysin vieras, niin auringonlasku sentään näytti olevan yhtä kaunista katsottavaa kuin kotonakin. Hyvä, että edes jokin täällä tuntui olevan tuttua ja turvallista, kun kaikki muu taas vaikutti niin vieraalta.
Aikansa katseltuaan, naaraskin kuitenkin asettui mukavasti ja laski päänsä alas, tarkoituksenaan ruveta nukkumaan sitten kun uni tulisi. Luultavasti Fukue kuitenkin valvoisi vielä pitkään kuten muutamana viime yönäkin.

[Aamu tai yö, kumpikin sopii kyllä. Saat niä päättää ^^]

//Ökei. =D//


Illan hämärtyessä rannalla siis makasi kaksi sutta, joista ainakin toinen nukkui rauhallisesti ja tasaisesti hengittäen. Linnut vaikenivat ja äänet muuttuivat yöllisemmiksi, ja se liikennetön luonto ravitsi haavoittuneen hukan mieltä ja sielua. Vihdoin Shokan pystyi nukkumaan näkemättä minkäänlaisia painajaisia.
Kongonorou ei havainnut ajankulusta yhtään mitään. Hän kuitenkin heräsi jonakin yön pimeistä tunneista. Ei ollut hajuakaan, oliko aamu vielä edes lähellä, mutta pimeää tosiaan oli. Taivaalla oli monenlaisia pilviä, jotka liikkuivat tuulen mukana ihmeen nopeasti. Ihan kuin tuo olisi sadetta enteillyt, mutta silti tähdet näkyivät hyvin. Ja mikä Shokania todella kummastutti, hän luuli näkevänsä näkyjä: kaksi kuuta. Toinen näkyi toista haaleampana, kuin se olisi ollut piilossa, mutta kaksi niitä oli. Näköharha? Uros ravisteli päätään hämmentyneenä.
Mustavalkoinen susi katseli ympärilleen ja haukotteli. Häntä ei enää nukuttanut - olo oli virkeä. Entinen johtaja päätti nousta ylös, ja hän vilkaisi Fukueta raaskimatta herättää tuota. Hän venytteli ääneti, nopeasti mutta kaikessa rauhassa, ja tassutteli sitten vedenrajaan ja lopulta veteenkin. Lihakset alkoivat totta tosiaan tuntua normaaleilta, ja susi oli enemmän voimissaan kuin oli uskonut enää koskaan olevansa.
Shokan hymyili itsekseen. Miksi hän tunsi itsensä yhtäkkiä niin tyytyväiseksi? Yö oli niin kaunis, että se teki uroksesta jopa euforisen. Hetken mielijohteesta hän lähti kahlaamaan syvemmälle veteen, kunnes hukka joutui irrottamaan tassunsa pohjasta ja lähtemään uimaan. Vesi kasteli hänen turkkinsa läpikotaisin ja tunkeutui jokaiseen väliin, jossa kuivunut veri oli muuttanut karvan takkuiseksi, kasaksi tuppoja. Se puhdisti sutta pikkuhiljaa, läpäisi turkin ja tuntui pian nahassa asti, ja sen vilpoinen kosketus sai Shokanin virkoamaan entisestään. Ei tämä maailma enää tuntunutkaan niin pahalta.

Fukue tosiaan pysyi hereillä hieman pitempään kuin Shokan. Maatessaan paikoillaan se pisti vain hajamielisesti merkille kuinka äänet hiljakseen vaimenivat ja muuttuivat yöllä liikkuvien eläinten ääniksi. Aikansa kuitenkin näitä ääniä kuunneltuaan, naaraskin viimein vajosi syvään uneen ja pian Fukuenkin suunnalta kuului vain rauhallista hengitystä ja välillä tuon korvat liikahtivat äkkinäisesti, niiden havaitessa jonkin äänen unen lävitse.
Kongonoroulla ei ollut aavistustakaan milloin, mutta jossakin vaiheessa yötä sekin kuitenkin heräsi ja puoliunisena pisti merkille, että järveltä kuului veden loisketta. Ääni ei ollut mitenkään erityisen äänekäs, mutta jotenkin se vain erottui Fukuen korviin kaikkien muiden yön äänien keskeltä. Joku, tai jokin oli vedessä, eikä kovinkaan kaukana. Kuka tai mikä siellä sitten olikin, ei se uhkaavalta ainakaan vaikuttanut.
Hetken Fukue kuunteli tuota hiljaista veden loisketta ja samalla naaras alkoi hiljakseen virkistyä. Tuskinpa hän oli ehtinyt nukkua enempää kuin muutaman tunnin, mutta ei Fukue kuitenkaan tuntenut itseään mitenkään erityisen väsyneeksi. Virkistyessään hiljakseen hieman enemmän, Fukue kohotti haukotellen päätään ja vilkaisi Shokaniin. Tai oikeastaan siihen kohtaan, missä Shokan oli ollut hänen nukahtaessaan. Nyt siinä kohtaa missä uros oli ollut, oli kuitenkin vain pieni painauma sammalen ja lyhyen heinikon seassa. Tästä ei siis ollut mitenkään vaikeaa päätellä, että Shokanhan se tuolla järvellä oli.
Viitsimättä mennä häiritsemään toista, Fukue jäi paikoilleen odottamaan. Kyllä uros varmaan jossakin vaiheessa takaisin tulisi, ellei sitten aikonut livistää ja jättää häntä omin päin. Tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa naaras ei kuitenkaan pitänyt kovinkaan todennäköisenä.

Kongonorou nautti öisestä uinnistaan täydellä sielulla. Kuinka mukavalta tämä tuntuikaan näin rauhallisessa vesistössä! Kun paratiisi silloin upposi, uiminen oli ollut pelkkää painajaista, mutta nyt asia oli eri. Tuuleton järvi oli kaukana raivoisasta, myrskyn hallitsemasta merestä, joka mielellään söi susia kadottaen nämä iäksi.
Kaikki kuitenkin loppui aikanaan. Sukellettuaan pariin muutamaan otteeseen ja siis kastauduttuaan kunnolla entinen johtaja lähti uimaan takaisin rantaan päin. Hän ei viitsinyt mennä liian syvälle, ties mitä järvessä olisi. Rannalle päästyään ja vedestä noustuaan Shokan ihan ensimmäisenä ravisteli liiat vedet turkistaan pois. Verta ei enää näkynyt missään, sillä kaikki oli - onneksi - peseytynyt pois. Suurin osa haavoista oli kätkeytynyt turkin alle, ne olivat parantumassa hyvää vauhtia. Suurimmat vammat näkyivät yhä, mutta niistäkään tuskin jäisi arpia. Shokanille pysyviä sellaisia ei vaan helposti tullut. Kaikki jäljet nuoruudestakin olivat vuosien mittaan kadonneet, jopa se laajaksi muodostunut vamma, jonka hukka vuosia sitten sai toiseen reiteensä. Ei jälkeäkään enää.
Johtajanverisen turkki oli yhä märkä hänen astellessaan takaisin entiselle paikalleen, jota painauma maassa merkitsi. Vasta nyt uros hoksasi naaraankin olevan hereillä.
"Milloin heräsit?" Shokan kysyi toiselta sudelta istuutuessaan. Hän käänsi katseensa jälleen järvelle, lopulta tähtiin saakka. Tuuli oli temmannut pilvet tiehensä, ja taivaan valkeat tulikärpäset tuikkivat vilkkaina. Kongonorou-uroksen karva oli pitkästä aikaa puhdasta sekä värinsä mukaisen mustavalkoista. Kuviot saattoi kunnolla nähdä.