Mitä järkeä..?

Odotellessaan, Fukue oli kierähtänyt kyljelleen ja katseli taivaalla olevia kuita. Vasta nyt naaraskin kiinnitti huomiota niihin, vaikka olikin viettänyt tässä uudessa maailmassa useamman yön. Jos kuita olisi ollut vain yksi, olisi hyvinkin voinut luulla olevansa vielä kotona, jossakin päin Japania, mutta kaksi kuuta oli kuitenkin hyvä keino tuoda mieleen, ettei asia kuitenkaan näin ollut. Aivan kuin uusi planeetta olisi yrittänyt saada koko ajan pitämään mielessä, että enää ei oltu kotona, eikä paluuta entiseen mitä luultavimmin olisi.
Shokanin paluun, Fukue huomasi vasta, kun uros asteli järven rannasta lähemmäksi. Nyt kun veri oli peseytynyt pois, Shokan näytti kutakuinkin omalta itseltään, paria isompaa vammaa lukuun ottamatta. Lisäksi toinen näytti olevan myös paljon paremmassa kunnossa kun turkissa ei ollut kuivunutta verta. Olisi melkein voinut luulla Shokanin kokeneen jonkinlaisen ihmeparantumisen. Shokanin vammoja vilkaistessa, Fukuelle tuli mieleen myös oma haavansa, jonka se oli aiemmin saanut. Luultavasti se haava oli kuitenkin jo paranemaan päin, sillä ainakaan sitä ei särkenyt, eikä siitä ollut vuotanut enempää verta sen linnun metsästämisen jälkeen.
"Heräsin ihan äskettäin." naaras vastasi kysymykseen ja hieman venytellen, kohottautui istumaan. Öinen tuulenvire puhalsi päin Fukuen kasvoja, saaden tämän vielä kertaalleen vilkaisemaan taivaalle. Kaipa tätäkin paikkaa voisi vielä joskus kodiksi kutsua, kunhan tottuisi siihen ajatukseen, että loppuelämä melko varmasti kuluisi täällä.

Kongonorou vilkaisi naarasta tuon vastatessa sekä nyökkäsi. Kevyt tuuli yltyi ruveten kuivattamaan hänen kosteaa turkkiaan. Onneksi se pysyi hiukan pidemmän aikaa eikä ollut pelkkä vaivainen vire.
"Enhän suinkaan herättänyt sinua?" Shokan nyt kysäisi Fukuelta. Kyllä hän oli yrittänyt vältellä metelin nostattamista, mutta maan asuttaja vedessä ei osannut uida loisketta pitämättä. No, asialle ei enää mitään mahtanut, tehtyä ei saanut enää tekemättömäksi - mikäli yöllinen uinti edes oli naaraan herättänyt.
Yöllisen suon suunnasta kuului kaikenlaisia, vaimeita ääniä. Jonkinlaista sirinää kuului aina välillä, muutama pimeän lintu lauloi silloin tällöin, välillä äänet eivät paljoa poikenneet niistä, joita maan soilla saattoi kuulla. Yhtäkkiä jotakin aivan uutta tuli esille, ja se varasti nopeasti Shokanin huomion puoleensa. Susi oli nähnytkin jotain. Oli kuulostanut aivan siltä, kuin jokin jättimäinen lepakko tai muu nahkasiipinen olento olisi lentänyt ohitse ihan läheltä, ja silmät olivat havainneet jonkin suuren, tumman varjon suon puiden lomassa..
"Mikä..?" uros kysyi hiljaisella muminalla, mutta ei kohdistanut kysymystä kenellekään. Hän nousi jaloilleen ja tiiraili näkemänsä varjon suuntaan kaulaansa venyttäen. Mikä hitto se oli ollut..? Siipien "räpäytys" oli kaikunut korviin pari kertaa, ja olento oli vain vilahtanut, sitten kadonnut.. ja herättänyt Shokanin mielenkiinnon. Moista ei ollut kotosalla koskaan ollut.

Fukue katseli ajatuksissaan järvelle ja nautti kasvoilleen puhaltavasta tuulesta. Ylhäällä vuoristossa, minne hän oli alun perin päätynyt, tuuli oli puhaltanut kovaa ja se oli ollut kylmä ja pureva, sillä se oli puhaltanut kylmä ilmaa… jostakin suunnasta. Tällä vieraalla planeetalla Fukue ei tiennyt olisiko sitä kyseistä ilmansuuntaa pitänyt kutsua sitten pohjoiseksi vai miksi.
Shokanin kysymyksen upotessa naaraan tajuntaan, tämä vilkaisi toista ja nyökkäsi siten lyhyesti.
"Kuulin loisketta ja oli pakko vilkaista mistä se aiheutui." Fukue vastasi. Mitäpä sitä kiertelemään kun Shokan kerran oli osunut ihan oikeaan kysyessään oliko herättänyt hänet. Ei moinen herätys kuitenkaan Fukueta haitannut. Kyllä hän nyt tämän yön vähemmälläkin nukkumisella pärjäisi. Lisäksi oli pakko myöntää, ettei öisellä suolla istuminen pahasta ollut. Ainakin Fukuelle alkoi tulla hieman kotoisampi olo, kun istui siinä kuuntelamassa ympäriltä kuuluvia ääniä. Ainoa ääni, joka poikkesi entisestä, olivat ihmisten veneet sun muut, joita oli ollut saaristossa. Eipä sillä että Fukue niitä olisi kaivannut mitenkään erityisesti sen verilöylyn jälkeen.
Kongonorou hätkähti ajatuksistaan hereille jälleen, pistäessään itsekin pian merkille oudon äänen, joka äkisti tuli esiin muiden äänten keskeltä. Kääntäessään katseensa äänen suuntaan, Shokanin havaitsema varjo oli kuitenkin ehtinyt jo kadota näkyvistä, joten Fukuelta se jäi huomaamatta. Selvää kuitenkin oli, että myös Shokan oli havainnut äskeisen, joten ainakin naaras saattoi olla varma siitä, ettei vain kuvitellut omiaan äsken.
Hetken Fukue katseli ympärilleen, kuin yrittäen nähdä oliko äskeisen äänen aiheuttaja ehkä jäänyt johonkin lähistölle. Lopulta kongonorou käänsi kuitenkin kysyvän katseensa Shokaniin.
"Otetaanko selvää mikä se oli?" naaras kysyi, heilauttaen hieman häntäänsä. Ei tainnut olla kovinkaan vaikeaa huomata, että Fukue oli varsin utelias tietämään, mikä äänen oli aiheuttanut. Oli se otus sitten vaarallinen tai ei.

Ai että otettaisiinko selvää? Shokan naurahti, sillä hän oli jo liki menossa sen vilahtaneen varjon perään. Mutta paikallaan hän edelleen seisoi ja käänsi nyt katseensa Fukueen. Se sama uteliaisuus näkyi siis naaraankin kasvoilla. Kumpikin susista halusi tietää, mikä se ohikulkija oli oikein ollut.
"Tietenkin otetaan. Minä näet näin jotakin, en tosin hahmottanut että mitä.. Se vaikutti suurelta. Ja se ääni - sinäkin varmaan kuulit sen? - kuin.. siiveniskuja? Ja nekin olivat niin kovia, ne iskut.." kongonorou puheli pentumaisen innostuneena, jollainen hän ei ollut pitkiin aikoihin ollut. Miksi hän oli niin innoissaan? Ehkä hän aavisteli kaksikon törmäävän johonkin petoon. Hän kaipasi jännitystä. Kummaa sinänsä, mutta kaipa tämä alkoi merkitä jonkinlaista elämäntilanteen hyväksymistä. Ehkä hukka alkoi päästä eteenpäin.
"Hm, mennään sitten! Emmehän halua sen pääsevän pakoon.." Shokan lähes hihkaisi, ja hänen häntänsä heilui kuin nuorena konsanaan. Susi hypähti pienoiseen juoksuun, ja käpälät vain kävivät vieden mustavalkoista olentoa eteenpäin. Maasto alkoi muuttua pehmeämmäksi pikkuhiljaa, kun alusta muuttui taas vankasta rannasta suomaisemmaksi. Minnehän se otus oli mennyt, mihin suuntaan..? Hukka haisteli ilmaa.
Jossakin ei kamalan matkan päässä se havaittu olento halkoi ilmaa nahkasiivillään. Nopeahko vauhti oli alkanut hidastua, sillä liskomainen peto oli uupunut. Se upotti terävät, kaarevat kyntensä erään tarpeeksi kookkaan puun runkoon ja tarrautui tuohon kiinni jokaisella neljästä raajastaan. Siivet laskostuivat puolittain, kun suomupeitteinen matelija pysähtyi niitä lepuuttamaan, ja sen käärmemäinen kieli lipoi ilmaa sitä haistellen terävien hampaiden välistä. Olento ei ollut vielä huomannut lähestyviä koiraeläimiä.


//Mjoo, joku lohkuotus se kaiketi on.. xD Ei paljon Shokania isompi. Poikanen vielä?//

Fukue virnisti Shokanin puhetta kuunnellessaan. Toinen vaikutti olevan aivan yhtä utelias kuin hän itse, joten melko varmasti he nyt sitten menisivät ottamaan äänen aiheuttajasta selvää. Varsinkin tuo Shokanin näkemä varjo oli saanut Fukuen kiinnostumaan otuksesta enemmän. Otus oli siis vaikuttanut suurelta ja mitä ääniin tuli, ne tosiaan olivat kuulostaneet siiven iskuilta. Ehkäpä otus oli ollut jonkinlainen lepakkoa muistuttava? Mahdollisesti siivistä johtunut ääni ainakin oli viitannut siihen suuntaan.
Uroksen kehottaessa jo lähtemään, Fukuekin lähti naurahtaen toisen perään, liikkuen suomaisemmaksi muuttuvalla maaperällä melkoisen nopeasti. Nopeasta tahdista huolimatta, kongonorou kuitenkin piti tarkoin silmällä maastoa ja varoi askeleitaan. Varsinkin nyt piti varoa kun oli pimeää, eikä tässä pimeydessä voinut millään nähdä kaikenmaailman suonsilmäkkeitä, kivenlohkareita ja muita, vaikka kuu ja tähdet antoivatkin mukavasti valoa. Seuratessaan Shokanin perässä, Fukuekin haisteli ilmaa, toivoen tuulen tuovan mukanaan otuksen tuoksun. Sen avulla olisi helpompi päätellä mihin suuntaan mokoma oli mennyt.
Hetken Fukue oli jopa kuulevinaan hidastuvia siiveniskuja hieman kauempaa, mutta naaras ei kuitenkaan ollut täysin varma siitä kuvitteliko vain, vai oliko tosiaan kuullut jotakin taas. Hetkisen naaras haisteli vielä ilmaa, kunnes pysähtyi ja kääntyi suuntaan, josta se haistoi jotakin. Tuuli ilmeisesti puhalsi tuota tuoksua heistä poispäin, mutta Fukuen kuonon onnistui kuitenkin napata tuo kaukainen tuoksu nenäänsä, koska se ei tullut kovinkaan kaukaa. Ei naaras ollut varma siitä, oliko kyseessä se otus vai ei, mutta parempi kai vilkaista kuitenkin. Ties vaikka tuo olisikin oikea suunta.
"Luulen, että se on tuollapäin." Fukue sanoi lopulta ja lähti etenemään havaitsemansa tuoksun suuntaan. Kyllä Shokan varmaan saisi hänet nopeasti kiinni, olettaen että tämä oli kuullut mitä Fukue sanoi.

Shokan kulki alussa edellä tietä näyttäen, vaikka ei edes tiennyt, oliko menossa oikeaan vai väärään suuntaan. Hän lähinnä etsikin jälkiä, joita ohi kulkenut olento olisi mahdollisesti jättänyt. Mutta mitään ei löytynyt, ei yhtään mitään. Paitsi hajujälkiä tuulesta, ilmateitse kun otus oli kulkenut. Ja se ei oikein passannut hukalle. Ei tällä kertaa. Hän kaipasi maahan tallattuja jälkiä, hajuja, merkkejä, jotta saisi samalla vihiä siitä, mikä se olento oikein saattoi olla. Mutta kun ei, ei niin mitään vihjeitä. Tuultakaan ei voinut seurata.
Entinen johtaja oli tyytyväinen Fukuen siirtyessä näyttämään tietä. Ei hän sitä sanonut, tuskin tulisi myöntämäänkään, mutta niin se nyt vaan oli. Uros hyppelehti tasaisesti ja otti naaraan kiinni, ja hän pysyi joitakin askelmia tuon takana, jotta ei vahingossakaan siirtyisi takaisin niin sanottuun johtoasemaan. Hassua kyllä olleelle johtajalle, mutta nyt hän kykeni avaamaan silmänsä katsellakseen tarkemmin ympärilleen. Eikä sitä tarvinnut ihan heti katua, sillä pian hukka erotti jotakin liikettä hiukan korkeammalta.
Hitusen piiskamainen häntä keinahteli kuin tuulen mukana puunrungon toisella puolella. Sillä toisella puolella tämä koko liskokin oli, eikä se vieläkään ollut huomannut lähestyviä koiraeläimiä. Pian kieli kuitenkin nappasi noiden hajun tuulesta, ja lohikäärme taivutti pitkäkaulaisen päänsä kurkkaamaan lähestyjiä puun takaa. Suurehkot, poikasmaiset, teräväpupilliset silmät tuijottivat susia tarkkaavaisina ja valppaina.
Shokan pysähtyi kuin seinään. Hän koetti erottaa, mitä hämärästä erottuva siluetti oikein edusti, mutta se näytti ehkäpä liikaa siltä, kuin tuolla puulla olisi ollut kokoonsa nähden pienet siivet.
"Tuoko, tuollako se on..? Mitä..?" kongonorou mumisi hämmentyneenä havainnostaan, katse korkealle luotuna. Mitä tuolla sitten ikinä olikaan, se ei ollut kotoisin samasta maailmasta kuin nämä kaksi sutta.

Fukue seurasi havaitsemaansa tuoksua, kohti puun oksalla istuvaa otusta. Toistaiseksi naaras ei kiinnittänyt huomiota siihen seikkaan, että Shokan tuli nyt muutaman askeleen hänen jäljessään, sillä nyt naaraan huomio oli kokonaan jäljitettävässä otuksessa. Välillä se oli näkevinään liikettä jostakin suunnasta, mutta aina kääntyessään vilkaisemaan, susi sai todeta nähneensä vain jonkin kitukasvuisen männyn tai muun vastaavan heilahtavan tuulen voimasta.
Kun lopulta päästiin kutakuinkin näkö- ja kuuloetäisyydelle, Shokan huomasi oksalla istuvan olennon ensin. Toisen puhuessa Fukue seurasi uroksen katsetta ja jäi sitten itsekin katsomaan olentoa, josta tosin ei pimeässä näkynyt juuri muuta kuin siivet ja välillä kuun valo sai sen silmät kiiltämään. Mitä lentävän olennon kokoon tuli, sitä oli vaikea sanoa vielä. Jos tahtoi saada jonkinlaisen kuvan tuon ulkonäöstä ja koosta, olisi mentävä vieläkin lähemmäksi. Ja se taas ei välttämättä olisi kovin viisaasta jos otus ilmenisi vaaralliseksi.
"Mikä… se oikein on?" Fukue kysyi ääneen, vaikka kysymys ei tainnutkaan olla erityisesti tarkoitettua kenellekään. Lähinnä Fukue vain mietti asiaa ääneen ja otti samalla pari varovaista askelta lähemmäksi. Koska naaras ei voinut olla varma oliko heidän jo huomattu vai ei, se pyrki pitämään liikkeensä rauhallisina ja osoittamaan ettei ainakaan hänen tarkoituksensa ollut hyökätä, ainakaan toistaiseksi. Tietysti tilanne olisi aivan toinen jos olento hyökkäisi kimppuun ensin.
Pystymättä vieläkään hillitsemään uteliaisuuttaan, Fukue lähti hitaasti kävelemään lähemmäksi, vaikka järki käskikin olla varovainen ja pysytellä turvallisen välimatkan päässä.

Kongonorou pudisteli päätään hämillään mutta selvästi uteliaana. Huomatessaan Fukuen lähtevän lähestymään tuota puuta, jossa jäljitetty otus oli, myös Shokan alkoi ottaa askelia samaan suuntaan ollen aivan naaraan perässä. Korvat olivat pentumaisesti pystyssä. Uros halusi tietää, saada selville hinnalla millä hyvänsä.
"Nuo siivet ovat kuin jonkin jättimäisen lepakon", Shokan sanoi toiselle sudelle ikään kuin vastaten tuon kysymykseen, mutta jo sen jälkeen liskomainen häntä heilahti niin, että sinipunainen silmä sen pisti merkille, "mutta tuo häntä.. niin, tuo häntä, tuollainen, eihän.. eihän lepakoilla ole tuollaista häntää, eihän?"
Puussa lepäilevä lohikäärme havaitsi nopeasti, että sudet koettivat lähestyä sitä. Vaikka se olikin korkealla puussa, jopa niinkin korkealla ettei kaksikko varmastikaan pääsisi siihen käsiksi, koiraeläimet kun eivät osanneet kiivetä, ei lentokykyinen matelija moista totuutta tiennyt, ja sille tämä kaikki oli aikamoisen uhkaavaa. Se pelkäsi vieraita olentoja yrittäen peittää pelkoaan, mutta osoittautui nopeasti poikaseksi, koska ei osannut esittää uhkaavaa luontevasti. Sillä oli niskassaan pienoinen purje, jota tuki rivistö luisia piikkejä ja jonka se kohotti varoituksena pystyyn. Sarvia poikasella ei ainakaan vielä ollut, mutta kookkaat korvat löytyi, ja ne se painoi luimuun kuin mikäkin koira tahi muu nisäkäs. Nisäkäs tässä ei kuitenkaan ollut.
Shokan ei tässä pimeydessä - rämeen tiheä kasvusto ei päästänyt paljoa kuunvaloa läpi maahan asti - nähnyt niitä kaikkia yksityiskohtia, joita korostamalla lisko koetti hukkasia häätää pois puun läheisyydestä. Hän ei nähnyt teräviä hampaitakaan, joita matelija näytteli, vaikka havaitsikin hämärän valaistuksen tarttuvan hetkeksi joihinkin valkeisiin ja pieniin tekijöihin. Kuulossa sentään ei ollut mitään vikaa, ja se sähähdys, jonka lohikäärme päästi ja joka kuulosti hiukan ärhäkältä kissalta, kiri varsin hyvin kongonoroun korviin yön hiljaisuudessa.
"Eipä kuulosta mitenkään iloiselta, tuo tuolla, mikä lieneekään.. Mitä teemme?"

Fukue nyökkäsi vain vastaukseksi ja piti katseensa koko ajan uteliaana tuossa oudossa olennossa. Lepakkoa se tosiaan siipiensä perusteella muistutti, mutta häntä ei sopinut kuvaan, ei ollenkaan. Naaraan yhä lähestyessä puuta, sen korvat liikahtelivat hämmentyneenä.
"Ei niillä taida olla. Itse en ainakaan muista nähneeni lepakkoa, jolla häntä olisi." Fukue sanoi ja heilautti häntäänsä hämillään. Vieläkään otusta ei voinut erottaa kunnolla, joten olisi mentävä ilmeisesti todella lähelle jos tahtoi nähdä sen kokonaan. Se olikin sitten eri asia pitäisikö otus siitä vai ei. Mitä Fukue nyt pystyi yhtään sen liikkeistä päättelemään, niin se taisi olla tilanteesta aivan yhtä hämillään.
"En tiedä. Jos se on vaarallinen, niin ei ehkä ole viisasta mennä lähemmäksi, mutta tahtoisin kuitenkin nähdä sen paremmin..." Fukue mietti ääneen, vastaten samalla näin Shokanin esittämään kysymykseen. Naaras ei tiennyt mitä tässä tilanteessa olisi pitänyt tehdä. Olento oli tosiaan alkanut käyttäytyä siihen malliin, ettei pitänyt koiraeläinten läheisyydestä alkuunkaan.
"Mitä mieltä olet? Mennäänkö vielä lähemmäksi vai jätetäänkö se rauhaan?" Fukue kysyi hieman epävarmaan sävyyn. Vaikka nyt olikin oikea otus löydetty, naaras ainakin kihisi uteliaisuudesta edelleen. Epävarmana kongonorou jäi kuitenkin odottamaan Shokanin päätöstä. Tästä katsoen tuo, mikä sitten olikin, ei vaikuttanut kovinkaan paljon heitä isommalta, joten voisihan heillä kahdestaan olla jotakin mahdollisuuksia jos olento päättäisi hyökätä.

Fukue oli oikeassa mietteissään. Shokan lähinnä nyökyttelikin päätään myönnytellen, ettei naaras ainakaan typeriä seikkoja tuonut julki. Ja kun tuo kysyi, mitä pitäisi tehdä, uros pysähtyi hetkeksi miettimään.
"No, olemme juosseet sen perässä ja jäljittäneet sen, ja nyt meillä olisi mahdollisuus selvittää, mikä se oikein on. En haluaisi perääntyä. Mitä menetettävää meillä muka on?" Shokan saneli ja virnisti ystävättärelleen siihen malliin, että tässä olisi turha perääntyä enää. Kongonorou siis päätti, että tämä selvitettäisiin tässä ja nyt. Mikä tuo siivekäs liskonhäntä olikaan, sen sudet saisivat tietää. Kunhan siihen päästäisiin siis käsiksi..
Hukka otti muutaman rohkean askeleen puuta kohti. Se hermostutti lohikäärmettä, joka sähähti vielä kerran, mutta kun tunkeilijat eivät kaikonneet ja jättäneet otusta rauhaan, se levitti siipensä ja koetti loikata ilmaan lentoon lähteäkseen. Kynnet olivat kuitenkin niin syvällä kaarnassa, ettei lähtö sujunutkaan sujuvasti, ja matelijan suunta koki nopean ja rajun täyskäännöksen. Tie ei vienytkään ilmoihin vaan viskasi suomukkaan otuksen suoraan susia päin, kun kynnet viimein suvaitsivat kaarnasta irrota. Ja pitikö Shokan tästä? Ehei. Hän luuli, että teko oli tahallinen, ja urokselle tuo onnettomuus näytti hyökkäykseltä. Kun pelokas mutta teräväkyntinen poikanen mätkähti häntä päin, Shokan paljasti hampaansa ja puri otusta refleksinomaisesti mihin ikinä ensimmäisenä osuikaan, tässä tapauksessa kaulansivuun. Kipu pakotti poikasen kivahtamaan kimakasti, mikä satutti kongonoroun korvia ja sai tämän säikähtämään, liki lamaantumaan. Lisko potkaisi itsensä irti suden otteesta, Shokan puolestaan tönäisi elikon kauemmas itsestään, ja pakostakin välimatkaa kertyi eläimille sellaiset pari metriä. Uros oli saanut lohikäärmeen kynsistä muutamia pieniä ja verta vuotavia haavoja rintakehäänsä, eikä liskokaan vammoitta selvinnyt. Suomut eivät olleet kasvaneet vielä kamalan kestäviksi ja olivat päästäneet hukan hampaat osittain lävitse, ja olennon kaula tihkui verta pienissä määrin. Lähes shokkiin mennyt matelija makasi keskellä suota alas asti painautuneena, siivet kylkiin liimautuneina, ja se yritti tekeytyä niin olemattomaksi ja jopa kuolleeksi kuin suinkin osasi.
"Mitä helvettiä?!" Shokan murahti, itse asiassa karjahti, käsittämättä vielä nopeasti läpikäytyä tapahtumasarjaa.

Fukue virnisti takaisin Shokanin lopulta sanoessa mielipiteensä. Ihan totta tuokin. Miksi kääntyä takaisin kun nyt kerran oltiin näin lähellä? Fukue antoi nyt Shokanin mennä edelle ja tuli sitten itse pian perässä lähemmäksi puuta, jolla olento istui. Otus levitti siipensä ja mätkähtikin pian alas. myös Fukuen silmiin tämä näytti hyökkäykseltä, mutta sen sijaan että olisi ruvennut vastahyökkäystä tekemään, naaras hyppäsi sivuun alas putoavan lepakko otuksen tieltä, pitääkseen tilannetta vielä silmällä. Saattoihan olla, että otus päättäisi sittenkin vielä perääntyä ja lähteä pois. Tai sitten se hyökkäisi uudestaan.
Yllätys oli kuitenkin suuri kun otuksen suusta kuului kimeä vinkaisu. Kongonorou irvisti tuntiessaan korviaan vihlaisevan tuon äänen takia. Samalla naaras tajusi Shokanin ja lohikäärmeen välillä olevan pienen kahakan. Kun kaksikolle sitten tuli hieman välimatkaa, Fukue tuli nopeasti Shokanin viereen, vilkaisten tuota hieman huolissaan. Uroksen edelliset haavat kun eivät vielä olleet parantuneet ja nyt tuo jo olisi tappelemassa taas. moinen idea ei ainakaan Fukuen korviin kuulostanut erityisen hyvältä.
"Oletko kunnossa?" Fukue kysyi, vilkaisten toisen rintakehään ilmestyneitä pieniä haavoja. Eivät nuo onneksi pahoilta näyttäneet, mutta entäpä myöhemmin? Saattoihan otuksella olla jonkinlaista myrkkyä kynsissään, vähän niin kuin käärmeilläkin oli myrkkyhampaat. Eihän näistä uuden planeetan eläimistä voinut koskaan tietää. Varmistuttuaan siitä, ettei Shokan ainakaan nyt ollut minkäänlaisessa hengenhädässä noiden haavojen tai muunkaan takia, naaras käänsi katseensa lohikäärmeeseen joka makasi selvästi peloissaan siinä paikoillaan.
"Se... taitaa olla ihan poikanen vielä." Fukue sanoi ja kallisti päätään. Myös otuksen kaulasta näytti vuotavan hieman verta, ilmeisestikin Shokanin pureman takia. Ihan vain uteliaisuuttaan Fukue otti pari varovaista askelta lohikäärmeen poikasta kohti. Jos tuo tosiaan oli vain poikanen, niin missäköhän sen emo oli? Hän ja Shokan taisivat nyt olla kaulaansa myöten lirissä, mikäli tuon emo olisi jossakin lähistöllä. Ja jos poikanen oli tuon kokoinen, niin kuinkahan iso emokin silloin mahtoi olla?

Kongonorou tuijotti siivekästä matelijaa silmät ja olemus täynnä uhoa. Hän seisoi pää pystyssä kuin ei olisi moksiskaan, olihan vastassa olevalle aina näytettävä, ettei tämä ollut mitään leikin aikaa ja ettei tässä seissyt sitä kaikkein heikoimpaa sutta, jonka maailmasta saattaisi löytää. Ja kyllähän tämä mustavalkoinen hukka oli voimakas. Voimakas ja kokenut taistelija. Ei mikään helppo vastus, ei.
Entisen johtajan raivon hieman laannuttua hän kykeni jälleen huomioimaan ympäristöään. Katse kääntyi Fukueen ja pää teki nyökähtävän liikkeen. Shokan taisi olla rauhoittumaan päin, ja hän vilkaisi nyt itsekin omaa rintakehäänsä. Kappas, kirveleviä haavoja, nyt hän ne vasta huomasi. Sitä ne kahakat teettivät.
"Olenhan minä. Eivät tällaiset haavat tunnu missään", uros vastasi ja kiinnitti nyt itsekin tarkemman, tutkiskelevan huomionsa piiskahäntäiseen olentoon. Kieltämättä se vaikutti pelokkaalta, sillä eihän mikään otus käyttäytynyt noin, kun oli niskan päällä, ja niin. Mutta sitä hyökkäystä hukka ei ymmärtänyt. Miksi elikko oli hyökännyt, jos oli heti pienen yhteenoton jälkeen alistumassa tuolla tavalla? ..paitsi jos se ei ollutkaan ollut hyökkäys, Shokan nopeasti käsitti. Jopa siivekkäät eliöt kykenivät putoamaan puista, aivan. Kongonorou ikään kuin nyrpisti nenäänsä asialle. Mutta eihän hän sitä ollut voinut tietää, vieras laji ja kaikkea.
"Aika kummallisen kokoinen poikaseksi, mutta tiedä häntä.." uros sanoi kummastuneena ja meni itsekin lähemmäs epämääräiseksi möykyksi kasaantunutta liskoa. Näin läheltä sitä oli helpompi tutkia. Lohikäärme oli hieman susia, tarkemmin sanottuna Fukueta pienempi, mutta solakampi se ei poikasena vielä ollut. Tässä vaiheessa uroskin hoksasi miettiä, missä se varmasti suurempi emo mahtaisi olla. Eri laji, eri koot, mutta kun kokoja suhteutti ja vertaili keskenään.. Kaksikko saisi kyytiä, jos se jättiläinen paikalle päätyisi saapumaan.
Koiraeläimet eivät vaan lähteneet. Lohikäärme hermostui entisestään ja alkoi viimein täristä näkyvästi. Se näki itsellään enää vain yhden keinon selvitä tilanteesta hengissä, mikä merkitsi tuon jo pelätyn emon kutsumista. Ja silloin se kimakka, voimakas, uikuttamista muistuttava ääntely alkoi. Yleensä tällainen tehosi.

Fukuekin uskaltautui tulemaan lähemmäksi, kun poikanen ei näyttänyt tekevän elettäkään paetakseen tai hyökätäkseen. Tuollaisesta alistumisesta ja pelokkaasta asenteesta päätellen hänen arvauksensa oli tainnut osua aika oikeaan. Tuo oli poikanen ja jos ei poikanen niin ainakin hyvin nuori ja kokematon lajinsa edustaja.
"Eri lajia. Ovathan tavalliset peuratkin isompia kuin me." Fukue mietti ääneen. Naaras käveli nyt lähes otuksen viereen asti ja tarkasteli pelokasta lohikäärmettä joka puolelta. Jos tuo oli vasta poikanen, hän ei voinut kuvitellakaan millainen järkäle se sitten isompana oikein olisi. Kun poikanen yllättäen alkoikin sitten pitää varsin surkean kuuloista ääntä ja siten kutsua emoaan, Fukue säpsähti silmin nähden ja alkoi hermostuneena katsella ympärilleen, kuin odottaen, että jostakin hyökkäisi nyt samanlainen peto, joskin huomattavasti isommassa koossa. Ehkäpä heidän olisi parasta lähteä paikalta ja nopeasti? Ei hän ainakaan tahtonut joutua isomman lisko otuksen välipalaksi kun oli hädin tuskin selvinnyt hengissä ihmisten verilöylystä ja Nagoyassa hyökänneiden piskien kynsistä. Kun muutamaan minuuttiin ei kuitenkaan alkanut kuulua tai näkyä mitään, Fukue rentoutui aavistuksen ja naaraan ilme muuttui kummastuneeksi. Jos poikasen emo oli lähistöllä, luulisi sen jo ehtineet paikalle, mutta sen sijaan oli kuitenkin aivan hiljaista, lukuun ottamatta tuon otuksen hätääntyneen kuuloista uikuttamista.
Tarkkailtuaan ympäristöään vielä jonkin aikaa, Fukue käänsi hämmentyneen katseensa Shokaniin, kuin kysyen mitäs nyt tehtäisiin. Hänestä alkoi hiljakseen vaikuttaa siltä, että poikasen emolle oli sattunut jotakin, mutta mistäpä hän aivan varma saattoi vielä olla. Ehkä se oli vain kaukana? Tai jos emo oli jossakin, niin poikanen saattoi olla eksynyt pois emonsa luota. Oli asia miten tahansa, Fukuen alkoi kuitenkin nyt käydä sääliksi tuota otusta. Ei varmasti ollut helppoa jos joutui pärjäämään yksin ilman emoaan ja jos emo oli tuolla jossakin kaukana, ei senkään elämä varmaan ollut mitään ruusuilla tanssimista, olettaen että se yhtään välitti poikasestaan.
"Näyttää siltä, ettei emo ole tulossa vähään aikaan." naaras sanoi lopulta ääneen. Tilanne toi taas ahdistavasti mieleen sen kun hänen omat pentunsa olivat kuolleet. Että tällaisia tilanteita pitikin sattua.

//Anteeksi kesto. D8//


Myös Shokan hermostui liskon ääntelystä, ja hän katseli sekä ympärilleen että Fukueta. Onneksi hän ei ollut ainoa, joka hermoili, sillä se olisi ollut halventavaa.. tosin tähän oli hyvä syy. Johtajan olisi silti pitänyt olla rohkea ja peloton, sellainen johon muut voisivat tukeutua ja josta muut voisivat hakea turvaa, mutta hankala oli pysyä rauhallisena, kun hetkenä minä hyvänsä jokin jättiläismäinen taruolento saattaisi hyökätä susien kimppuun. Ei ollut järin rauhoittava ajatus tahi mielikuva se.
Mutta todella, mitään ei kuulunut. Poikanenkin vain tärisi maassa ulvontansa lopettaneena ja tähyili vaivihkaa, peloissaan, itseään voimakkaampia ja itselleen tuntemattomia petoja. Jos tarkkaan kuunteli, saattoi kuulla sen nopeatempoisen mutta katkeilevan hengityksen, jota se tuskissaan koetti peittää. Shokan huokaisi hiljaa, seikan huomanneena, ja pudisteli päätään kääntäessään katseensa Fukueen.
"Niin. Joko se on kuollut tai.. hmm", uros sanoi mietiskellen ja kohotti kuononsa taivaan suuntaan. Hän katseli kuita ja tähtiä ja ajatteli. Kauanko tuo matelija oli mahtanut matkata yksin..? Kuinka vanha se itse asiassa edes oli? Se osasi lentää, sillä oli kynnet - tai hetkinen, miten tuonlajisella poikasella edes pitäisi olla kynsiä? Shokan ärähti hiljaa, hyvin hiljaa, tietämättömästi. Miten hän voisi päätöksiä tehdä, miten hän voisi edes käyttäytyä ja ajatella, kun ei tiennyt tuosta otuksesta yhtään mitään? Johtajanverinen ei ollut edes oudoimmissa unissaan kuvitellut kohtaavansa tällaista tilannetta.
"Jospa.. Fukue, odotas hetkinen. Palaan pian", mustavalkoinen hukka sanoi nopeasti ja lähti juoksuun sitäkin nopeammin. Hän seurasi niitä jälkiä, jotka kaksikko oli jättänyt siivekästä jäljittäessään, kunnes oli päässyt takaisin järven rannalle. Katseltuaan ympärilleen hetken verran susi löysi taas sen joutsenlinnun puoliksi syödyn ruhon, ja hän repi siitä niin suuren suikaleen irti kuin vain sai irtoamaan, ja se hampaissaan hän lähti jälleen seuraamaan sitä reittiä, joka suohon oli melkeinpä muodostunut - ainakin Shokanin hajuaistiin, jos ei muuten.
Susi pudotti lihanpalan poikasen kuonon eteen. Hän katsoi uteliaana, kuinka lisko haistoi lihan, avasi silmänsä ja lukitsi katseensa nopeasti palaseen. Shokan ei ollut tiennyt, söisikö tuo olento lihaa vai jotakin muuta, mutta terävät hampaat ja kynnet sillä kun oli, liha oli ihan hyvä epäilys. Tosi myös, sillä otus iski nuo hampaansa palaan kiinni kuin pistävästi hyökkäävä käärme, joka oli päässyt tarpeeksi lähelle jyrsijäsaalistaan. Sinipunainen silmäpari tarkasteli tätä kaikkea, tuota matelijaa ja sen liikkeitä, uteliaana.
"Näyttää sillä ainakin ruokahalua olevan.." susi totesi ja istuutui viimein. Liha katosi hotkaistuna poikasen kurkkuun, minkä jälkeen olento alkoi pitää vaimeaa, kehräävänoloista ääntä, ja se lipoi huuliaan pitkällä kielellään. Suuret, pyöreät silmät tarkkailivat hukkia, joista uros taas katseli naarasta kysyvästi. Mitähän tässä nyt tehtäisiin? Kun tie pienokaisenkin sydämeen oli käynyt vatsan kautta.. tai siltä se näytti ja vaikutti.

[Duh, eipä mitään ^^]

Fukue nielaisi ja katseli vielä kertaalleen ympärilleen, aivan kuin odottaen näkevänsä pimeydessä hehkuvan silmäparin tai edes jonkinlaisen merkin siitä, että poikasen emo sittenkin olisi lähistöllä ja vain vaanisi heitä jostakin hyvästä piilosta. Vieläkään ei kuitenkaan näkynyt mitään, joten pakko se oli hyväksyä, että poikanen taisi olla ihan yksin ja Fukuen todella kävi poikasta sääliksi kun se kuunteli tuota katkonaista hengitystä.
Mietteliäänä kongonorou kallisti päätään, yrittäen saada jotakin tolkkua tilanteeseen. Poikanen oli yksin ja heidän olisi päätettävän mitä poikasen kanssa oikein tehtäisiin. Yksi vaihtoehto oli tietysti, että he vetäytyisivät rauhallisesti pois ja jättäisivät sen omiin oloihinsa, mutta toisaalta naarasta mietitytti nyt selviäisikö poikanen yksin? Ei hän toki tiennyt kuinka kauan se oli jo ehtinyt yksin olla, mutta luultavasti ei kovin kauan kun se oli yrittänyt kutsua emoaan paikalle.
Shokanin miettiessä tilannetta ääneen ja kehottaessa sitten odottamaan, naaras käänsi päänsä toisen suuntaan, katsoen kuinka Shokan sitten hetkeksi poistui tulosuuntaan. Käskyn kuultuaan, ei Fukue voinut muutakaan tehdä kuin totella ja odottaa. Ei se vain pystynyt uhmaamaan Shokanin antamaa selvää käskyä, vaikka se nyt oli jo todettukin, ettei uros ollut enää johtaja kun ei kerran ollut johdettavaa laumaakaan.
Odottaessaan Fukue koetti varovasti mennä lähemmäs maassa makaavaa lohikäärmettä, mutta poikanen kuitenkin päästi jonkinlaisen hätääntyneen vinkaisun, havaitessaan suden lähestyvän. Niinpä naaras sitten luovutti ja perääntyi hieman, yrittäen näin viestiä ettei aikonut mitään pahaa. Se olikin sitten eri asia, ymmärsikö poikanen alkuunkaan tuollaista sanatonta viestintää.

Jonkin ajan kuluttua Shokan palasikin takaisin ja nähdessään uroksen tuovan mukanaan melkoisen suuren lihansuikaleen, Fukue kohotti aavistuksen kulmiaan. Niinpä tietenkin. Poikasella oli pedoille ominaiset kynnet, joten luultavasti liha kuului ruokalistalle. Rauhallisesti Fukue istuutui maahan ja seurasi lohikäärmeen reaktiota Shokanin tuomaan lihanpalaan. Pieni hymyntapainen kävi suden kasvoilla poikasen iskiessä kyntensä lihaan kiinni, eikä kestänyt kauankaan kun ruoka oli jo kadonnut parempaan talteen, nimittäin pikkuisen suuhun.
"Mitä me oikein teemme sen kanssa? En tiedä voiko sitä tuohonkaan jättää. Ei se taida ainakaan kovin kauan pärjätä yksin, sillä nälästä päätellen se ei ole saanut minkäänlaista saalista kiinni." Fukue sanoi lopulta ja vilkaisi toista sutta. Samalla se yritti jälleen päästä kävelemään poikasen vierelle ja tällä kertaa se onnistuikin edellistä yritystä paremmin, nyt kun se oli saanut jotakin syödäkseen. Päästyään poikasen vierelle, Fukue laski päätään hieman alaspäin ja nuolaisi sitten Shokanin hampaista tulleen haavan puhtaaksi. Haava ei onneksi näyttänyt olevan iso, joten lohikäärme näytti selvinneen säikähdyksellä tällä kertaa. Tiedä sitten miten kävisi seuraavalla kerralla jos se sattuisi tekemään lisää tuollaisia hyökkäyksen näköisiä syöksähdyksiä.

Poikanen kehräsi taukoamatta, ja vain yhden lihankappaleen vuoksi. Ymmärrettäväähän tuo: yleensä ruoka kesytti pedon kuin pedon, tässä tapauksessa keskenkasvuisen sellaisen, jos ja kun ruoalle oli tarvetta. Nyt sille nähtävästi oli ollut tarvetta, ja siitä vauhdista päätellen, millä lisko sapuskansa oli hotkinut, tarvetta oli ollut hyvinkin paljon. Helposti se luottamus oli siis ansaittu, mistä taas saattoi epäillä sitä, josko poikanen tiesi olevansa orpo tai muuta vastaavaa. Kunnolla emoaan odottavat pikkuiset tuskin olisivat ottaneet vieraiden otusten tarjoamaa ravintoa noin helposti vastaan.
Shokan kallisteli päätään näitä asioita ajatellen. Hän oli miltei varma siitä, että lohikäärme tiesi olevansa yksin: emon kutsuminen oli oiva puolustuskeino. Hän mutristi kulmiaan.
"En yhtään tiedä.. Emme kuitenkaan ole sen vanhempia", uros sanoi Fukuelle miettiväisen näköisenä, ja hän lähti hetkeksi kiertelemään matelijaa ja katselemaan, miltä tuo näytti mistäkin suunnasta. Enää poikanen ei hermostunut yhtä pahasti suurikokoisemman suden liikkeistä, jos hermostui niistä ollenkaan, sillä sen huomio oli nyt täysin naaraassa, joka oli osoittanut sille huomiota. Se heilutteli pitkää piiskahäntäänsä ehkä turhankin innokkaasti ja antoi kielensä lipoa ilmaa Fukuen edestä. Se haisteli.
"Emme ole siitä vastuussa, eikä meillä ole siihen mitään lajisidettäkään", Shokan pohti ääneen, "mutta toisaalta se on aika mielenkiintoisen oloinen. Siis, sitä voisi olla mielenkiintoinen tutkia - sen kasvua ja tottumuksia, ja kuinka hyvin sen voisi opettaa meidän tavoillemme, kuinka hyvin se niihin sopeutuisi.. Se voisi olla hyvinkin kiinnostavaa." Johtajanverinen hymyili pienesti kuin olisi virnistänyt, muttei mitenkään pahaenteisesti. Hän oli vain utelias, nyt kun tällainen mahdollisuus oli poksahtanut eteen. Kaksikko voisi saada tietoa, jota ei yhdelläkään kongonoroulla ollut koskaan ollut ja joka voisi jopa vahvistaa heitä. Olisi hyvä oppia tuntemaan uusia lajeja ehkä hieman syvemminkin, jos tässä maailmassa mieli selvitä hengissä.
"Emme ole enää kotona. Säännöt ovat vaihtuneet", Shokan totesi ääneen kuin vahvistukseksi mietteilleen, ja kevyt hullunkiilto käväisi hänen kaksivärisissä silmissään. Mitä ihmettä uros oikein ajatteli?

Fukue hymyili hieman epävarmasti, nähdessään kuinka lisko heilutteli häntäänsä. Vaikutti siltä, että poikanen piti saamastaan huomiosta, mutta toisaalta eihän tällaisesta uudesta tuttavuudesta koskaan voinut varmasti tietää, poikanen kun sattui olemaan eri lajiakin, kuten Shokan huomautti. Mietteissään Fukue tarkasteli lohikäärmettä lähemmin, nyt kun siihen oli mahdollisuus. Samalla naaras kuunteli puolella korvalla, mitä Shokanilla oli sanottavanaan. Uroksen sanat pitivät kyllä paikkansa ja tietysti Fukuetakin kiinnosti tietää tästä uudesta otuksesta enemmän. Naaraan mielipiteeseen vaikutti kuitenkin jossain määrin myös aikaisempi sälli, jota se oli tuntenut poikasta kohtaan. Kaipa sen saattoi sanoa johtuvan äidinvaistosta tai jostakin. Olikohan hänen päänsä mahdollisesti pehmentynyt omien pentujen menetyksen takia?
"Eli… Otammeko sen mukaan? Jos se nyt suostuu lähtemään. Jos ei, niin ainahan voi suostutella antamalla lisää ruokaa. Kyllä se varmaan söisi lisääkin, sillä se vaikuttaa nälkäiseltä." Fukue sanoi ja käänsi pienesti virnistäen katseensa Shokaniin. Pian naaras kuitenkin kallisti hieman päätään, havaitessaan oudon katseen toisen silmissä. Olikohan johtajalla mielessään jotain muutakin kuin poikasen tutkiminen? Siltä se ainakin nyt vaikutti, mutta Fukue päätti kuitenkin olla kysymättä. Kaipa Shokan pian kertoisi itse ideansa, jos tällä nyt ylipäätään oli mitään mielessään.