Tottumaton silmä

Maisemat kiisivät ohi hämärässä tottumattoman silmän huomaamatta. Silloin tällöin saattoi huomata vain vaaleamman läntin siellä missä pystyi kuvittelemaan olevan lunta. Taivaalla näkyi vain mustaa, ei kuita tai tähtiä missään - mahtoi olla pilvistä. Usean vuorokauden ajan oli entinen kuningas ratsuineen matkannut läpi tuntemattoman maaston etsien pienintäkin merkkiä asutuksesta. Koko ajan oli ollut niin pimeää, ettei mies erottanut rannekalenterinsa lukemaa. Montako päivää sitten hän oli saapunut tälle oudolle seudulle? Kulkiko aika täällä samaan tahtiin kuin kotona, samat 33 tuntia vuorokaudessa? Päivät ilman lepoa ja ruokaa, kertaakaan astumatta ratsailta tai sulkematta silmiä tuntuivat pidemmiltä kuin yksikään hänen kokemansa päivä. Pidemmiltä kuin viikko tai kuukausi.
Jokainen laukka-askel poispäin jäätiköstä, jolla hän oli herännyt oli askel kohti tuntematonta. Lämpimämpää tuntematonta, tosin. Pakkanen ja viima olivat miehelle tuttuja ennestään, niitä hän ei pelännyt. Huppu suojasi suurimmalta kylmältä niin kauan kuin pysyi päässä, mutta kovassa vauhdissa se pakostakin valahti välillä niskaan. Pascamal puristi ratsunsa ohjaksia tämän laukatessa uskomatonta vauhtia läpi pimeän tundran. "Huomenna", kuului hevosen ääni vieraana, mutta selkeänä. "Huomenna pysähdymme. Sinun täytyy saada jotain syödäksesi." Mies hymähti. Hän ei miettinyt mistä asti hevonen oli osannut puhua hänelle, sen hän tiesi vallan hyvin. Hevonen oli avannut sanaisan arkkunsa sinä hetkenä kuin mies oli löytänyt itsensä tästä vieraasta maasta. Häntä mietitytti enemmänkin kysymys 'miksi vasta nyt'.
Yksittäisten äänten sijaan hevosen askeleet kuulostivat vaimealta ukkoselta jäisellä maalla, tasaiselta ja loputtomalta. Mies oli ääneen jo niin tottunut, että tuskin sitä kuuli. Sen sijaan hänen korvansa olivat virittyneet aivan toiselle taajuudelle: kuuntelemaan mahdollisia ääniä lähistöltä. Hän ei tiennyt kuinka hyvin hevonen kuuli, tai kuunteliko se edes, mutta koska mies tiesi hevosen näkevän pimeässä yössä paljon häntä paremmin, hän luotti sen ilmoittavan hänelle kaikista poikkeavista näköhavainnoista. Tähän asti eniten tavallisesta mustasta oli poikennut kolmen kitukasvuisen kuusen ryhmä, ja sekin oli ollut varmasti jo ainakin kaksi yötä sitten.
Hevosen palavat silmät leimusivat ainoina valopilkkuina sinä yönä, etsien. Etsien ruokaa, suojaa - mitä tahansa.

[Dumdidam, tungenpa Scarahin seuraksi 8D]

Ellei muutamia pieniä mäntyjä ja kuusia laskettu, tundra oli melkoisen tyhjältä näyttävä paikka. Tässä avoimessa maastossa ei siis ollutkaan ihme, että hevosen kavioista kuuluva tasainen kopse kantautui varsin kauas tässä tyynessä ilmassa. Jonkin matkan päässä kulkevan nuoren koganinjan korviin hevosen askeleet kuuluivat varsin hyvin ja tiedostaessaan askelten lähestyvän häntä, ninjakoira kääntyi katsomaan äänen suuntaan.
Tässä oudossa maailmassa, Scarahi ei voinut olla ollenkaan varma, keneen tai mihin se seuraavaksi törmäisi. Sinä lyhyenä aikana, jonka koga oli viettänyt tällä mantereella, se oli tullut nähneeksi jos jonkinlaisia eläimiä. Ehkäpä tuolla olisi taas jokin oudon näköinen eläin? Toinen, hieman parempi vaihtoehto oli, että tuolla olisi vihdoinkin joku, josta voisi olla apua kun yritti selvittää miten ja miksi oli tänne joutunut. Nuo kaksi kysymystä kun sattuivat vaivaamaan nuoren kogan päätä ainakin jonkin verran.
Uteliaana koga katsoi aikansa äänen suuntaan, mutta koska pimeyden takia oli hankala nähdä kovinkaan kauas, ninja antoi lopulta uteliaisuudelleen vallan ja lähti juoksemaan hiljakseen Pascamalin ja Paladinin suuntaan. Koiran korviin kantautuvan äänen lisäksi, myös pienen tuulenvireen mukanaan tuoma haju, kertoi mihin suuntaan oli mentävä, jos tahtoi löytää äänen aiheuttajan. Oli tuolla sitten kuka tai mikä tahansa, se saattaisi olla paljon parempaa seuraa kuin kaikki ne oudot eläimet, joista ei kaikista voinut edes varmuudella sanoa kelpasivatko ne syötäväksi vaiko eivät.

((Jipii! 8D))

Monen päivän ratsastuksen jälkeen Pascamalin lihakset olivat jo aivan jumissa. Siitä huolimatta oli pakko jatkaa vain eteenpäin, sillä paikallaan pysymisestä ei olisi ollut mitään hyötyä, eikä pysähtyminenkään olisi tuonut paljon lohtua, sillä ruokaa ei ollut. Pimeässä ei ollut helppoa etsiä syötäväksi kelpaavia kasveja, tai paljon mitään muutakaan. Kerran jossain kaukaisuudessa näytti melkein siltä kuin siellä olisi liikkunut jokin, mutta kun Pascamal ja Paladin olivat suunnanneet tutkimaan asiaa, eivät he olleet löytäneet mitään.
Pascamal oli nälästä ja janosta heikko, ja hänen selässään keikkuva valtava miekka alkoi pikku hiljaa horjuttaa hänen tasapainoaan. Yhtäkkiä Paladin höristi korviaan. "Tuolla edessäpäin taitaa olla jotain", se ilmoitti. Se kiihdytti vauhtia ennen kuin Pascamal ehti sanoa mitään tai korjata otettaan ohjaksista. Hänellä oli täysi työ pysyä hevosensa selässä uskomattoman kovassa vauhdissa, ja niin hänen huppunsa, kuin epäsiistin näköiset hiuksensakin lepattivat ilmavirrassa paljastaen hänen ilmeettömät kasvonsa.
Hevonen pysähtyi töksähtäen saavuttaessaan päämääränsä ja Pascamal melkein putosi sen selästä. Mies murahti paheksuvasti ja nosti hupun takaisin päähänsä, peittäen taas kasvonsa. Hän jäi tuijottamaan hiljaa Scarahia, ja hänen kätensä hakeutui kohti miekan kädensijaa. Paladin korskahti. "En tiedä mikä olento sinä olet, mutta et näytä siltä että mestarini kannattaisi sinua syödä", se sanoi Scarahille hieman huvittuneeseen sävyyn. Pascamal ei ollut vieläkään tottunut kuulemaan ratsunsa puhuvan.

Ei kestänyt kovinkaan kauan, kun Scarahi sai Paladinin näkyviinsä ja kun tämä lopulta pääsi kuuloetäisyydelle, hevonen pysähtyi. Ei Scarahi ollut niinkään yllättynyt siitä, että näki ratsailla olevan ihmisen. Oli tämä kyllä aiemminkin nähnyt ihmisiä, jotka ratsastivat hevosilla, mutta nuoren ninjakoiran yllätys oli kuitenkin melkoinen kun tuo hevonen äkkiä puhui sille. Scarahi katsoi yllättyneenä Paladinia ja vilkaisi heti sen perään ihmistä. Koira ei vain ollut tottunut siihen, että se saattoi puhua muidenkin kuin koiraeläinten kanssa. Mitä tämä tällainen oli olevinaan?
"Minä olen kogan ninjakoira, tiedä se. Ja minä en ole mikään helppo saalis, joten älkää edes yrittäkö syödä minua." koira sanoi, aavistuksen äkäiseen sävyyn. Normaalisti kogan ääni olisi varmaankin kuulostanut vain haukkumiselta sekä Paladinin, että Pascamalin korviin, mutta nyt kumpikin saattoi kuitenkin ymmärtää Scarahia varsin hyvin.
Miten tuollainen oudon värinen aasi edes kehtasi vihjaista, että tuo ihminen voisi syödä hänet? Jos joku tässä söisi, niin se olisi Scarahi, vaikka koiran tapoihin ei kuulunutkaan ihmissyönti. Ihmiset saivat kuitenkin olla rauhassa niin kauan kuin ne antaisivat hänen olla. Eipä se tosin ollut kovinkaan todennäköistä, että Scarahilla olisi ollut mahdollisuuksia Paladinia ja Pascamalia vastaan. Olihan ihmisellä kuitenkin miekka ja yksikin isku varmaan riittäisi saamaan Scarahin hyvinkin rauhalliseksi jos tästä nyt mitään suurempaa rähinää syntyisi.
Scarahin kannalta tilanne ei vaikuttanut kovinkaan hyvältä, sillä tämä oli toivonut paikalle jotakuta, joka voisi ehkä antaa vastauksia tämän kysymyksiin. Sen sijaan paikalla olivat nyt kuitenkin ihminen ja tuon hevonen, joka alkoi heti puhua hänen syömisestään. Keitä nuo kaksi oikein olivat ja miten hän saattoi ymmärtää ainakin tuota hevosta? Scarahin päässä oli jälleen pari uutta kysymystä, jotka kaipasivat jonkinlaista vastausta.

Pascamal ei ollut kovinkaan yllättynyt kuullessaan oudon eläimen puhuvan, olihan hänen hevosensakin puhjennut puhumaan. "Ninjoista tiedän yhtä sun toista", hän sanoi karhealla äänellään. "Mutta koiraa en ole koskaan nähnyt", mies jatkoi ja laski kätensä pois miekan kahvalta taputtaakseen Paladinin ylväästi kaartuvaa kaulaa. Hän oli hiljaa miettiessään näinä lyhyinä hetkinä eläimen seurassa tullut siihen johtopäätökseen, että jollei hän itse yrittäisi vahingoittaa vierasta eläintä, ei tämäkään hyökkäisi hänen kimppuunsa. "Siellä mistä minä tulen ei ole sinunlaisiasi olentoja. Oletko sinä kotoisin tältä alueelta?"
Paikallaan ollessa ilma tuntui viileältä, vaikkei edes tuullut. Se saattoi johtua kalvavasta nälästä ja janosta - mieshän ei ollut syönyt päiviin yhtään mitään. Nyt kun hän ja Paladin viimein olivat pysähtyneet, Pascamal ajatteli laskeutuvansa maahan hakeakseen lunta jotta voisi sammuttaa janonsa. Hän irrotti jalkansa jalustimesta ja heilautti sen hevosen tukevan selän yli. Nopea liike sai hänen näkönsä sumenemaan ja hän pysähtyikin hetkeksi ennen kuin kokonaan laskeutui maahan.
Jalkojen koskettaessa jäistä maata Pascamal sai kuitenkin huomata harmillisen yllätyksen - monen päivän istumisen jälkeen hänen jalkansa eivät kannattaneetkaan hänen painoaan, vaan hän kaatui maahan kiroten raskaasti, pitäen toisella kädellään vielä kiinni Paladinin ohjaksista. Hän koetti kompuroida takaisin seisomaan, mutta turhaan. Tilanne oli miehelle äärimmäisen epämukava ja hän koki olonsa nöyryytetyksi. Mies, joka oli hallinnut kokonaista kuningaskuntaa kiemurteli nyt maassa pienen eläimen silmien edessä. Turhautuneena Pascamal nappasi maasta lunta suureen kouraansa. Hän tuijotti hetken lumikokkaretta vihaisesti ja upotti sitten hampaansa siihen.
Paladin katsoi omistajaansa anteeksipyytävästi. "Meidän olisi pitänyt pysähtyä aiemmin", se sanoi hiljaa. Syvä huokaus karkasi huppupäisen miehen huulilta.

Scarahi kallisti päätään entistä enemmän hämmentyneenä. Nyt tuo ihminenkin aukaisi suunsa ja yllätyksekseen koga tajusi ymmärtävänsä tuonkin sanat. Mitä täällä oikein oli meneillään? Tämä ei tuntunut enää ollenkaan normaalilta ja jos Paladin tai Pascamal olisivat yhtään osanneet lukea koiran kehonkieltä, epävarmuuden olisi voinut havaita hyvinkin helposti.
"Ei, en ole ollenkaan kotoisin tältä planeetalta." Scarahi vastasi ja kogan korvat liikahtivat epävarmasti. Naaras ei yhtään tiennyt mitä sen olisi pitänyt tehdä noiden kahden suhteen. Jäädä tähän hieromaan tuttavuutta vai pitäisikö vain lähteä pois.
"Oletin, että ehkä te olisitte täältä, mutta puheistanne päätellen etten taida olla." Scarahi sanoi harkittuaan sanojaan hetken. Saamansa ensivaikutelman takia, Scarahi uskaltautui rentoutumaan hieman, mutta pysytteli kuitenkin varuillaan, ihan vain siltä varalta jos nuo kuitenkin tulisivat siihen tulokseen, että koiranliha olisi herkullista. Ei sillä etteikö Scarahi olisi uskonut pärjäävänsä. Tarpeen tullen hän saattaisi olla kovakin vastus noille kahdelle, sillä tuskinpa edes ihmisen olisi helppoa ruveta tappelemaan koiran kanssa, joka pystyi helpon ja vaivattoman näköisesti katoamaan näkyvistä.
Pascamalin äkisti ryhtyessä laskeutumaan hevosensa selästä, Scarahi tarkkaili ihmisen liikkeitä varuillaan. Pian kuitenkin ilmeni, etteivät miehen jalat kantaneet pitkän istumisen jälkeen. Tuossa kunnossa, ihmisestä tuskin olisi minkäänlaista vaaraa. Mietteissään Scarahi kallisti jälleen päätään. Tuota saattoi päätellä, että nuo kaksi olivat matkanneet jo melkoisen kauan, joten varmasti nuo olivat myös nälkäisiä. Ehkäpä jos hän tarjoutuisi metsästämään jotakin? Silloin voisi ainakin olla varma, siitä ettei päätyisi itse ruokalistalle, mutta toisaalta Scarahi kuitenkin ajatteli edelleen, kuten kogan kuului. Vaikka hänellä ei enää ollutkaan lauman tukea vaan hän oli yksin, naaras ei silti voinut olla miettimättä miten muut kogat olisivat suhtautuneet siihen, että hän tarjoutuisi auttamaan ihmistä.

"Hmph, sääli. Tämä siis on...kokonainen planeetta? Kuvittelin meidän vain siirtyneen omassa maailmassamme toiselle alueelle", Pascamal vastasi tyynesti ja kauhoi lisää lunta suuhunsa, tutkaillen ruskeilla silmillään Scarahia tarkasti. Vaikka hän olikin hyvin nälkäinen, hänen päänsä toimi mainiosti. Paladin tähyili kaukaisuuteen ja nuuhki öistä ilmaa suurilla, sinisillä sieraimillaan.
Pascamal koetti taas tutkia rannekalenteriaan, muttei nähnyt vieläkään juuri mitään. Tämä sai miehen kiroamaan jälleen. Aikansa istuttuaan lumessa ja manattuaan hän nousi seisomaan. Hänen vatsansa kurisi ja jalat tuntuivat yhä heikoilta, mutta hän oli päättänyt nousta takaisin ratsaille. Paladin kumartui huomaavaisesti omistajansa edessä, jotta tämä varmasti pääsisi sen selkään. Pascamal huokasi taas, mutta otti avun vastaan sanaakaan sanomatta.
"Sinäkään et siis tunne tätä seutua?" Pascamal tokaisi hevosen selästä suunnaten kysymyksen Scarahille ja mietti samalla mistä löytäisi ruokaa. Hän hieroi käsiään yhteen lämmitelläkseen ja alkoi hevosensa tapaan tähyillä ympäröivää aluetta.

Scarahi nyökkäsi vastauksena kysymykseen.
"Ainakin oletan niin. Mikään täällä ei ole sellaista kuin kotiseudullani ja mantereiden nimet ovat ihan erilaiset. Eläimetkin täällä näyttävät erilaisilta." koga selitti, sen vähän mitä itsekin tiesi. Tosin varmaan nuo kaksi olivat myös saaneet mantereiden nimet jo selville. Jotenkin Scarahi oli vain tiennyt, aivan kuin ne nimet olisivat olleet ihan itsestään selviä.
Hetken Scarahi vielä katsoi kaksikkoa miettien tilannetta, kunnes sitten liikahti varovasti lähemmäksi. Olisivat muut kogat olleet sitten mitä mieltä vain, taisi olla parempi etsiä noille ruokaa kuin joutua itse päivän ateriaksi. Oikeastaan tilanne oli lievästi huvittava, kun otti huomioon, että koga oli itse aiemmin syönyt koiria ja ollut siten kannibaali ja nyt se sitten oli aiemmin vakuutellut, ettei ollut syötävä, eikä suinkaan helppo saalis.
"Voisin metsästää jotakin teille. Olette kai matkustaneet jo aika kauan?" ninjakoira sanoi ja heilautti häntäänsä. Sopivan saaliin löytäminen ei ehkä olisi helppoa, mutta olisi se kuitenkin helpompaa kuin jäätiköllä, mistä hän oli tullut. Jäätiköllä Scarahi ei ainakaan ollut nähnyt kuin jotakin jyrsijöitä ja muutamia pieniä, jänistä muistuttavia eläimiä. Tundralla oli kuitenkin aavistuksen lämpimämpää, joten ehkä täällä olisi enemmän elämää kuin jäätiköllä.

"Se olisi ystävällistä. Kiitos", Paladin sanoi ja katsoi Scarahia ystävällisesti leiskuvilla silmillään. "On totta että olemme matkanneet jo päiviä. Olemme koettaneet löytää asutusta, mutta vaikka olemme tutkineet jo suuren alueen, emme ole löytäneet merkkiäkään siitä." Hevonen kuopaisi maata kaviollaan ja korskahti. Sen kuuma hengitys nousi höyrynä öiseen ilmaan.
Pascamal katseli hiljaa kaukaisuuteen. Hänen katseensa harhaili tummassa horisontissa etsien pienintäkin poikkeamaa. Vaikka hän olikin juuri kohdannut älylliseltä vaikuttavan eliön, ei hän voinut olla miettimättä josko jossain toisaalla olisi hänen omia lajitovereitaan - ihmisiä. Ehkä jossain oli turvapaikka hänenlaisilleen, jotka olivat äkkiarvaamatta ja täysin varoittamatta siirtyneet paikassa, miksei ajassakin, aivan toisaalle kuin olivat tottuneet. Miehen oli ollut vaikea hahmottaa tätä tosiaan kokonaan eri planeetaksi, mutta nyt hän viimein oivalsi tämän planeetan olevan yksi niistä toisista maailmoista, joista hän oli aiemmin haaveillut ja joihin hän oli kaivannut. Kahden auringon takana, ehkä useammankin, sillä varmasti avaruudessa oli useita aurinkoja - täällä hän nyt oli. Kokonainen planeetta tutkittavana ja valloitettavana - hallittavana, ehkäpä.
"Kuka tietää", hän mietti itsekseen tähyten yhä kauas tundralle, joka tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. "Ehkä täällä tosiaan on ihmisiä. Jossain täällä, sillä täällähän minäkin olen." Hän oli niin uppotunut mietteisiinsä että hädin tuskin muisti Paladinin ja Scarahin läsnäolon.

Scarahi virnisti pienesti, Paladinin kiitoksen kuullessaan. Jos nyt koiran edes saattoi sanoa virnistävän, niiden kasvojen rakenne ei ollut ainakaan ihmisten silmissä mikään erityisen sopiva virnistämiseen, hymyilemiseen tai muuhun vastaavaan. Tiedä sitten miltä tuo virnistys hevosen silmissä näytti.
"Palaan ihan pian." Scarahi tokaisi ja lähti sitten sananmukaisesti metsästämään jotakin sopivaa ravintoa ainakin ihmiselle. Kaipa liha kelpasi ihmiselle siinä missä koirillekin, mutta hevonen olikin sitten eri asia... Kaipa se pystyisi syömään jotakin heinää, sillä sitähän täällä tundralla näytti olevan ainakin jonkin verran, lumen ja pienten kivenlohkareiden seassa. Oikein muuta tällaisessa kallioisessa maaperässä ei edes pystynyt kasvamaan kuin heinää ja kitukasvuisia puita. Jonkin aikaa Scarahi joutui kiertämään ympäriinsä, etsien jotakin, mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa. Aikansa etsittyään kogan onnistuikin saada vainu, jostakin. Hiljaa se lähti seuraamaan löytämäänsä hajua kauemmaksi Paladinista ja Pascamalista. Jonkin aikaa Scarahi joutui jatkamaan matkaansa yhä kauemmaksi, kunnes se lopulta huomasi vähän matkan päässä jäniksen näköisen otuksen. Kooltaan se oli kuitenkin isompi kuin tavallinen jänis ja lisäksi sillä oli otsassaan pieni sarventynkä. Hetken Scarahi katsoi jänisotusta hämillään, kunnes sitten tajusi lähteä hiipimään lähemmäksi. Kaikenlaista se oli jo tällä mantereella ehtinyt nähdä, mutta tuo otus oli Scarahillekin täysin uusi tuttavuus.

Päästyään tarpeeksi lähelle saalista, Scarahi pysähtyi hetkeksi, ihan vain varmuuden vuoksi varmistamaan ettei parhaillaan ruokailemassa oleva otus ollut huomannut häntä. Varmistuttuaan asiasta, Scarahi teki nopeasti kogien käyttämän katoamistempun. Hetkeen ei näkynyt mitään, mutta pian koga ilmestyikin taas näkyviin aivan otuksen takana ja nappasi sen nopeasti hampaisiinsa.
Seuraava tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä, sillä Scarahin saatua pitävän otteen tuon jäniksen niskasta ja ryhtyessä puremaan saalista hengiltä jänis alkoi rimpuilla kuin hullu. Rimpuilussa itsessään ei ollut mitään ihmeellistä, mutta jäniksen voimat kylläkin. Hetken Scarahista tuntui että hän olikin hyökännyt täysikasvuisen suden, eikä jonkin paljon häntä pienemmän otuksen kimppuun, sillä muutamaan kertaan saalis oli lähellä päästä karkuun hänen hampaistaan.
Koganinja roikkui kuitenkin sisukkaasti saaliinsa kaulassa kiinni ja puri hampaitaan yhteen, jolloin otus ei millään voisi saada happea keuhkoihinsa. Saalistajan ja saaliin välinen kahakka jatkui vielä hyvän aikaa, mutta lopulta jäniksen liikkeet alkoivat kuitenkin hidastua. Vasta kun Scarahi oli varma, että hänen pieni, mutta voimakas saaliinsa oli tosissaan kuollut, koga uskaltautui päästämään hetkeksi otteensa ja mittailemaan nappaamaansa saalista. Olisi se ehkä isompikin voinut olla, mutta kyllä tuosta sille ihmiselle varmasti riittäisi ihan hyvin.
Koga nappasi jäniksen jälleen suuhunsa ja lähti sitten juoksemaan takaisin tulosuuntaan. Pimeyden takia se ei nähnyt kovinkaan pitkälle, mutta koira muisti kyllä mistä päin oli tullut, joten pian se jo palasikin Paladinin ja Pascamalin seuraan.
"Tässä." koga tokaisi lyhyesti ja laski jäniksen maahan kaksikon eteen, jotta Pascamal voisi ottaa sen siitä ja syödä miten parhaaksi katsoi. Hän itse olisi kyllä pystynyt syömään jäniksen tuollaisenaan, mutta ihmiset... Kaksijalkaisilla tuntui aina olevan jonkinlainen pakkomielle lämmittää ruokansa nuotiossa tai jossakin.

((Anteeksi että vähän kesti tämä vastaaminen, mut...mut... ^^; ))

Pitkä mies havahtui ajatuksistaan Scarahin palatessa ja laskiessa kuolleen eläimen maahan. Hän tuijotti eläimen ruumista suuren ihmetyksen vallassa. Jos olisi ollut mahdollista nähdä hänen kulmakarvansa, olisi voinut huomata niiden olevan selvästi koholla. Mies ei ollut koskaan nähnyt sellaista eläintä, sillä siellä mistä hän tuli ei ollut edes tavallisia jäniseläimiä, saati sitten tuollaista.
Paladin kiitti ninjaa taas, ja nosti raadon varovasti hampaissaan isäntänsä ulottuville jotta tämän ei olisi tarvinnut nousta uudestaan ratsailta. Mies tarttui siihen paljaalla kädellään ja tarkasteli sitä hämärässä niin tarkkaan kuin suinkin näki. Hänen loputon tiedonjanonsa turrutti nälän hetkiseksi, kun hän käänteli kuollutta otusta käsissään tutkien sen ruumiinrakennetta ja muita ominaisuuksia. "Ihmeellistä", mies totesi jonkin ajan päästä. "Näin pehmeää karvaa en ole koskaan nähnyt... Täysin erilaista kuin hevosella."
Viimein hän Paladinin muistutuksesta päätti alkaa syömään. Hän ei viitsinyt yrittää repiä eläintä kappaleiksi käsin, vaan tyytyi liu'uttamaan kuollutta eläintä valtavan miekkansa terällä. Terävä metalli leikkasikin "jäniksen" siististi helpommin syötävään muotoon ja Pascamal upotti hampaansa raakaan lihaan. Hän oli tottunut syömään raakaa kalaakin, joten raa'an lihan syöminen ei tuntunut missään. Hän pureskeli sitkeän lihan huolellisesti. Ensin eläimen liha ei maistunut juuri millekään, mutta yhtäkkiä Pascamalista tuntui kuin hänen suunsa olisi ollut tulessa. Hän sylki kauhistuneena sillä hetkellä pureksimansa lihan maahan ja alkoi tutkia jälleen jänistä. Hän huomasi ihmetyksekseen osuneensa hampaillaan kummalliseen rakkulaan lähellä eläimen selkärankaa ja rikkoneensa sen. Rakkulasta valui vihertävää nestettä, joka poltti kun siihen koski. Pascamalin mielestä ilmiö oli hyvin mielenkiintoinen, mutta hänen ruokahalunsa se oli silti vienyt. Hän ei tiennyt mitä aine oli, mutta hän halusi tietää. Tottakai hän toivoi, ettei se ollut myrkyllistä.
"Kiitos tästä", mies sanoi Scarahille ja nyökkäsi hymyillen hieman. Hän oli saanut nälkänsä sammutettua - enemmän tai vähemmän - ja uusi kiinnostus tätä uutta maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan oli herännyt. Vaikka miehen suuta poltteli vieläkin, hänen mielialansa oli noussut kummasti.

[Njäh, don't worry be happy. Onhan sitä muutakin tekemistä kuin ropettaminen ^^ *kuuntelee Hurriganesia*]

Scarahi kallisti päätään hieman ihmetellen, ihmisen ryhtyessä ihmettelemään jänis otuksen pehmeää karvaa. Hän itse ei nähnyt asiassa juurikaan mitään ihmeellistä, mutta kaipa se sitten johtui vain siitä yksinkertaisesta syystä, että hänelle tuo asia oli itsestäänselvyys. Eikä hänen oma turkkinsakaan mistään karheimmasta päästä ollut. Tosin nyt hänen vain oli toivottava, ettei ihminen saisi päähänsä, että hänen nahastaan saisi hyvän taljan tai jotakin.
Pascamalin syödessä, Scarahi vasta hämmästyikin, nähdessään, ettei miehellä ollut näköjään pienintäkään aikomusta paistaa saalista. Ehkäpä tuo ihminen ei ollutkaan hassumpi kaveri, mutta oli varmaan parasta olla vielä vähän varuillaan miehen suhteen. Kaksijalkaisten ajatuksenjuoksusta kun ei koskaan voinut tietää varmasti.
Äkisti Pascamal kuitenkin sylkäisi pureskelemansa lihan suustaan eikä Scarahi voinut mitään sille, että hänen uteliaisuutensa heräsi. Mitä nyt? Oliko tuossa otuksessa jokin vikana? Scarahi ei ainakaan saanut päähänsä mikä se voisi olla, sillä ei hän ainakaan ollut havainnut mitään kummallista sivumakua raahatessaan jänis otusta tänne.
"Onko jokin vialla?" Scarahi kysyi varovasti ja astui hieman lähemmäksi. Uteliaisuus oli selvästi havaittavissa tuon äänestä ja myös liikkeistä, jos osasi yhtään koiran kehonkielestä tulkita tuon senhetkisiä tunteita.
"Oli ilo olla avuksi." koga vastasi sitten, vaikkei ollutkaan ihan varma siitä oliko moinen ilmaisu kyllin kohtelias tähän tilanteeseen. Ei koira ollut pahemmin panostanut ystävien ja liittolaisten hankkimiseen ja nekin vähät ystävät, joita se oli lyhyen elämänsä aikana saanut, olivat nyt jossakin. Scarahi ei edes ollut varma siitä olivatko hänen ystävänsä päätyneet tänne vai eivät. Toivon mukaan kaikki olivat kuitenkin kunnossa, missä sitten ikinä olivatkaan.

((No juu, totta tuokin ^^))

"Vialla? Ei, ei mikään ole vialla", Pascamal sanoi ja pyyhkäisi suupieltään hihallaan. "Tämä... eläin vain on niin kovin kummallinen. Aivan kuin se ei haluaisi tulla syödyksi. Mutta toisaalta, kukapa haluaisi?" Mies hymähti hiljaa ja katsahti Scarahiin päin pikaisesti hiusverhonsa takaa. Hän ei itse olisi edes koettanut syödä uutta tuttavuuttaan, ja Paladinkin oli vain pilaillut vaikka tiesikin Pascamalin olleen nälkäinen. Mutta sitä ei muiden tarvinnut tietää, sillä mitä haittaa olisi voinut olla siitä että joku vieras olento luuli hänen syövän ja teurastavan kakkea mikä liikkui?
Hän ei tuntenut ketään tässä uudessa maailmassa, ja jos hän saisi itselleen vihamiehiä ystävien sijaan, olisi niiden paras kuvitella hänen olevan vaarallinen. Mitä hän tietysti olikin, erityisesti Paladinin selässä sillä kovassa vauhdissa häneen oli lähes mahdoton osua yhtään millään, ja hän itse taas pystyi tekemään suurtakin tuhoa sekä miekalla että miekatta. Hän ja Paladin olivat monien vuosien ajan taistelleet yhdessä, ja vaikkei Pascamal olisikaan ollut hevosen selässä, nuo kaksi olisivat silti taistelleet kuin yksi olento, toisen tukiessa aina toista.
Taivaalla pilvipeite alkoi repeillä ja yksi toisensa jälkeen tähtiä ilmestyi näkyviin. Paladinin vartalon tähtikuviot sekä häntä ja harja kimmelsivät kultaisina ja hopeisina niiden valossa. Pascamal katsahti taivaalle kuollut eläin yhä kädessään ja hymyili toispuoleisesti.

Toisen sanat kuullessaan Scarahin virnisti. Jos nyt koiran ylipäätään saattoi sanoa virnistävän, sillä koiran kasvot kun eivät olleet ne parhaimmat mahdolliset siihen tarkoitukseen.
"Sinäpä sen sanoit. Mutta pakko jonkun on kuitenkin tulla syödyksi, muutenhan muut eivät selviäisi hengissä." koga tokaisi, tarkoittaen ’muilla’ tietysti itsensä kaltaisia lihansyöjiä. Kaikki kun eivät voineet ruveta elämään jäniksen ruualla ja jättää lihaa pois ruokalistaltaan.
Ihmisen vilkaistessa taivaalle, Scarahikin vilkaisi ohimennen ylöspäin. Pilvet olivat alkaneet rakoilla ja paljastivat tämän oudon planeetan taivaan. Pilvien raosta, pääsikin nyt jonkin verran valoa, valaisemaan muuten niin synkkää ympäristöä, mutta ei siitä kuitenkaan paljon apua ollut.
"Tuota... onko teillä mitään erityistä päämäärää?" Scarahi kysäisi sitten ja vilkaisi uteliaana kaksikkoa. Koiran päässä oli ohimennen käväissyt ajatus, että ehkä se voisi lyöttäytyä Paladinin ja Pascamalin seuraan ainakin joksikin aikaa. Yksin vaeltaminen kun ei pahemmin houkutellut sen jälkeen, kun oli joutunut viettämään ikuisuudelta tuntuneet ajan yksin, tapaamatta ketään tässä paikassa.

"Päämäärää täysin tuntemattomassa maassa? Hahaha" Paladin hirnahti oltuaan pitkään hiljaa ja katsoi Scarahia niin huvittuneesti kuin hevonen vain voi koiraa katsoa. Pascamal tuhahti paheksuvasti ratsunsa kommentille. "Ei, meillä siis ei tosiaan ole mitään kunnon päämäärää. En tiedä ainoatakaan paikkaa tässä maailmassa, jonne voisin mennä sillä emme ole nähneet lainkaan asutusta vaikka olemme matkanneet jo ties kuinka pitkään. Tulimme jäätiköltä, ja olemme koettaneet päästä jonnekin jossa on valoisampaa. Ilmeisesti matkaa on vielä, mutta on täällä alkaa huomata jo eron."
Pascamal mietti hetken, raapien takkuista partaansa. "Hmm", hän sanoi lopulta. "Sinäkään et varmaan tiedä täältä yhtään kaupunkia tai kylää? Tiesit tai et, minua ei haittaisi vaikka liittyisit seuraamme. Ei sillä että varsinaisesti haluaisin seuraa, mutta koska autoit minua jo kerran, saattaisin haluta hyvittää sen sinulle jotenkin. En siedä olla velkaa kenellekään."
Mies naurahti ja ohjasi hevosensa liikkeelle. "Joka tapauksessa menemme tähän suuntaan", hän sanoi ja osoitti sormellaan kohti sitä taivaanrantaa, joka hänestä tuntui olevan vaaleampi.

Scarahi pudisti päätään pahoittelevaan sävyyn, ennen kuin kohotti katseensa jälleen Pascamaliin.
"En itsekään ole nähnyt kyliä, matkatessani. Näin ainoastaan noita jäniksen näköisiä ja joitakin muita, jotka ehkä saattaisivat kelvata saaliiksi." ninjakoira kertoi. Ihmisen ohjatessa ratsunsa jälleen liikkeelle, Scarahi lähti astelemaan hevosen vierellä. Vielä kun ei menty niin nopeasti, että hänen olisi perässä pysyäkseen pitänyt juosta.
"Hieman minua kyllä epäilyttää onko täällä minkäänlaisia kyliä ollenkaan. Jos on, niin niiden on oltava kaukana." koga sanoi mietteissään ja katseli ympärilleen. Koiran silmiin, taivaanranta ei näyttänyt mitenkään vaaleammalta missään suunnalla. Pimeys tuntui olevan joka suunnassa, samanlaista tasaista hämärää. Toivottavasti täältä nyt edes löytyisi muitakin kuin he, vaikka mitään kylää ei olisikaan. Nyt kun oli törmännyt Pascamaliin ja Paladiniin, koira ei pitänyt lainkaan mahdottomana, sitä mahdollisuutta, että täällä olisi muitakin, jotka olisivat heidän tavallaan vain joutuneet tänne. Kuka tietää, ehkä täällä olisi muitakin koiria tai susia. Hyvällä onnella, joku muukin koga olisi saattanut joutua tänne. Ainakin toistaiseksi Scarahi oli nyt kuitenkin päättänyt lyöttäytyä löytämänsä kaksikon seuraan, kun omia lajitovereita ei näyttänyt mistään lähialueilta löytyvän.