Liian lämmintä..

Yonaka:

Taivas oli tumma, sinertävä, ja tähdet koristivat sitä kauniisti tuikkien. Pilviä parveili siellä täällä, joka puolella, peittäen ainakin neljäsosan taivaasta taakseen. Ne liikkuivat hitaanlaisesti. Vain toinen Shik'han kuista oli näkyvillä tällä hetkellä, se onneksi kokonaisena. Rannassa ei tuullut paljoa, ja vedenpinta oli siksi mukavan tasainen ja kirkas. Kuu kuvastui aaltoilevana ja kirkkaana veteen. Oli rauhallinen ja nättikin ilta.
Erään yksinäisen palmun juurella lepäili tumma karvamöykky. Epämääräinen pallero näytti liikkuvan kuin olisi hengittänyt tasaisesti, mutta siitä ei ottanut kamalasti selvää. Pian se liikahti hiukan enemmän, ja nyt saattoi selvästi erottaa, kuinka koiramainen pää kohosi haukottelemaan. Siniset silmät kuulsivat väsymystä, kun karvakasa viimein kohottautui istumaan. Olihan sillä raajat ja häntä ja.. kaikki. Elävä olento.
Yonaka etäännytti katseensa horisonttiin. Päivän lämpö ei ollut vielä kunnolla muuttunut yön viileydeksi, ja oli yhä turhan lämmin paksuturkkiselle, ihmissutta muistuttavalle naaraalle. Hän oli nukkunut rannikon tuntumassa liki koko päivän, ja olo oli yhä raukea. Ei häntä kuitenkaan nukuttanut enää. Ei ollut nukuttanut tunteihin. Keho vaan ei suostunut kunnolla toimimaan, koska niin monessa seikassa oli vikaa. Pedolla oli nälkä, liian kuuma, kuunvalo valaisi maata liikaa.. Oli taas sellainen päivä, jolloin Yonaka jaksoi valittaa mielessään.
Entinen husky haukotteli toistamiseen ja kääntyi tarttuakseen palmun runkoon. Hän otti siitä kunnolla kiinni ja nousi sen avulla seisomaan kahdelle jalalle. Päästyään kunnolla pystyyn Yonaka irrotti otteensa ja lähti hitaasti talsimaan vedenrajaa kohti. Kunpa pian viilenisi..


//Ja kuka tahansa saa tulla mukaan. 8D//

Perek

Rantaa pitkin käveli laiskan oloisesti suurehko musta susi uros. Suden suussa roikkui jokin linnun tapainen otus millä oli terävät hampaat ja tietenkin siivet. Perek oli napannut sen ilmasta hetki sitten ja oli päättänyt tulla rannalle syömään. Kenraali huomasi pian tuon kahdella jalalla liikkuvan otuksen. Perekin suu jäi hetkeksi auki kun tämä tuijotti tuota kummaa otusta mitä ei ollut koskaan nähnytkään. Kummallisen linnun hän vielä sulatti tämän planeetan ollessa niin erilainen mutta että kahdella jalalla seisova koira? Sellainen oli jo hieman yli ampuvaa kenraalille. Toivuttuaan kummastuksesta kenraali istahti lähelle veden rajaa ja rupesi syömään lintuaan. Lintu maistui varsin hyvälle ja Perek jatkoi syömistään aina välilä vilkuillen tuohon koiran ja ihmisen risteytymään minkä luuli olevan moinen. Susi ei kumminkaan syönnyt loppuun kuten se yleensä teki vaan jätti maukkaan linnun puoliksi syödyksi. Ainoa hänen entinen muistikuvansa ennen tänne tulooan oli se että jokin oli mennyt hänen otsaansa ja hänen kasvoillaan oli tuntunut kuin lämmin vesi olisi virrannut siitä. Hän oli nähnyt ystävänsä Kain kasvot ja tämän tassu hänen päässään. Miksi Kai petti heidät? Oliko hän kuollut? Oliko tämä taivas vai manala? Monet kysymykset juoksivat Perekin päässä tämän pähkäillessä. Perek pelkäsi että Itachi-sama oli hävinnyt ja muut kenraalit kuolleet. Mutta jos toiset olisivat kuolleet hehän olisivat päätyneet tälle kummalle planeetalle myös eikä hän ollut ollenkaan haistanut toisia. Perekin mielessä kävi se että hän oli joutunut tänne muista syistä ja että vaikka muut kuolisivatkin he eivät päätyisikään tänne. Hänen joukkonsa, johtajansa ja toverinsa olivat kaikki poissa ja Perekin elämän pohja katosi. Mitä kenraali voisikaan nyt tehdä? Perek ei tiennyt kysymystä mihin halusi vastauksen. Tottaki susi oli jotain saannut tietoonsa. Paikan nimi oli Shik'ha. Perekin kiinnostus palasi Yonakaan ja tämä otti pari askelta lähemmäs toiseen. Kenraali nuuhki ilmaa varovasti toisen suunnalta mutta ei sanonut mitään. Susi vain seisoi pää kumarassa ja katse kohdistettuna entiseen huskyyn. Toinen tosiaan haiskahti hieman koiralta mutta ei siltä näyttänyt, syynä kaksijalkaisuus mikä kuului ihmisille.

((Kuka tahansa, hmm? Sitten katson sen sopivaksi tulla kiusaamaan :3. ))

//Jep jep. =D//


Naaras katseli kauemmas merelle silmissään neutraali sävy. Kuinka kauan hän oli ollut täällä? Vuosia, yhden nyt ainakin. Ei entinen koira sitä tiedostanut, kun ollut aika oli kulunut niin kummallisissa merkeissä. Eihän hän edes tiennyt, mikä oli nykyään ja miksi oli silloin aikoinaan muuntautunut. Tuskallinen muutos oli ollut, todellakin, mutta silloinen kipu oli onneksi jo unohtunut. Mutta silti, tämä uusi maailma oli mullistanut koko Yonakan elämän, ja toki antanut hänen jatkaakin omaansa. Husky olisi luultavasti kuollut vanhuuteen aika nopeasti, mikäli tätä kaikkea ei olisi tapahtunut.. eli olihan naaras toki kiitollinenkin kaikesta.
Korvat säpsähtivät, kun vieras, suhteellisen lähellä oleva haju kiri ihmissuden kirsuun. Hän ei ollutkaan yksin, hm? Vieraista kun ei yleensä pitänyt, naaras murahti kovaan ääneen ja ryhtyi nopeasti vilkuilemaan ympärilleen. Pian hän huomasi urossuden, minkä jälkeen Yonaka hypähti maahan neljän koiven varaan. Se taasen sai olennon näyttämään jälleen astetta koiramaisemmalta, kun ei seissyt enää kuten ihmiset.
Yonaka pörhisti niskakarvojaan. Hän koki tuntemattoman uroksen uhkana itselleen.
"Milläs tavalla sitä oikein hiippaillaan toisten läheisyyteen, häh?" naaras kysyi äkäisesti, pistävästi, ja koetti kaikin tavoin peittää kuumuudentuskansa ja ne muutkin häntä vaivaavat seikat, kuten nälän, siinä tietenkin onnistuen. Aktiiviselle riitapukarille heikkouksien peittäminen oli liki päivittäinen harrastus, eikä Yonakalla ollut siinä hankaluuksia. Pahimman ongelman muodosti se olo, joka hänellä perimmäisesti oli, tuuhean turkkikerroksen alla..

Perek yllättyi kun ymmärsin toisen murahduksen ja hieman virnisti tiputtaen samalla lintunsa tassunsa alle, puhuakseen. "Noh.. Kävelen täällä muuten vain tavalla? Iisisti, neiti. En ole aikeissa tapella sinun kanssasi tai mitään." Perek sanoi ja lipoi kieltään hetkisen. Toinen oli naaras ja tulinen mikä oli erityisen kiintoisaa mutta Perekiä ei taistelu nyt tosiaankaan kiinnostanut. Eikä hän haluaisi taistella ensimmäisen järkevän otuksen kanssa minkä tapasi täällä. "Nyt kun tässä kerran alettiin "juttelemaan" niin voisin kai kysyä pari kysymystä..? Oletko törmännyt susiin ketkä kutsuvat itseään Oni no manakon jäseniksi?" Perek kysyi hieman laiskahtavalla äänellä. Yleensä Perek olisi jo haastamassa riitaa mutta kuumuus vaivasi sitäkin vaikkei se sitä näyttänyt. Sitä paitsi se halusi välttää tappelua eikä se pitänyt Yonakaa vihollisena ja tällä hetkellä oli vaikea pitää ketään kun hänellä ei ollut laumaa eikä ollut muitakaan laumoja. 'No ainakin pääsin eroon siitä kakarasta, Ginistä. Oli kai kuolemisella hyvätkin puolensa. Hah!' Perek ajatteli muistellen vanhaa ja varsin ärsyttävää vihollistaan. "Minun nimeni on Perek ja olen kyseisen joukon kenraali. Etsin siis entisiä tovereitani.." Perek selvensi sitten ja esittäytyi muttei vaatinut toisen nimeä ihan riidan välttämiseksi. Myös osasyynä miksei Perek halunnut taistelua oli että hänen viimeinen taistonsa ennen tänne joutumistaan söi hänen mieltään. Hän oli ollut voittamaton ja sitten kun hän raivostui.. Silloin hänen oma toverinsa iski tassun suoraan hänen päästään läpi. Susi katsahti vedenrajaan huomaten punaisen osan siinä. Kai oli osunut juuri siihen. Asia oli varsin huvittava, kuin elämä olisi merkinnyt kohdan mihin kuolon isku tulisi iskemään. Perek oli kumminkin elossa nyt ja hän voisi elää paremmin. Hän ei tekisi samoja virheitä uudestaan. Hän oli ollut todella väkivaltainen entisessä elämässään. Sen hieman vähentäminen voisi sekin jo itsestään auttaa häntä hitusen. Perekin katse vipelsi Yonakan ruumiin läpi kuin metallin paljastin vaikka Perekin katse ei metallia etsinyt sitten ollenkaan. Tapa oli Perekillä mikä meni kaikkien naaraiden kanssa eikä laji tai rotu Perekiä näyttänyt estävän tapansa kanssa. Perek katsoi kaikkia naaraita kunhan olivat nelijalkaisia ja jotenkuten siedettäviä. Yonaka oli koiran tapainen ja naaras, eikä mikään ruma siinä asiassa joten miksipä ei. Pervoudestaan ei kenraali nimittäin päässyt mihinkään. Uroksen kulmat nousivat hitusen.

Husky siristi silmiään, mikä sai hänet näyttämään hieman julmemmalta. Hän pisti merkille sävyn uroksen silmissä. Tuo tuttu sävy, samanlainen kuin niillä entisillä valjakkohurtilla silloin nuorempana. Sellainen, miten uros nyt naarasta saattoi katsella tietyssä mielentilassa ollessaan. Ja siitä sävystä ei Yonaka pitänyt.
"Oni no manako? Ei soita kelloa", ihmissusi vastasi, ja se pistävä äänensävy oli käytössä edelleen. Hän ei päästänyt puolustustaan laskemaan. Sillä asenteella oli tähänkin asti selvitty hengissä, vielä tänäkään päivänä ei naaras ollut joutunut yllätetyksi tai vastaavaa, onneksi pahempaakaan ei ollut sattunut. Peto oli koskematon ja aikoi sellaisena pysyä. Sitä seikkaa ei tuollainen hukka tulisi muuttamaan.
Vaikka vieras ei käyttäytynytkään uhkaavasti tai hyökkäävästi, ei entinen koira ollut aikeissa rauhoittua ja laskea sotajalkaansa menemään. Yonaka piti hampaitaan hiukan esillä ja raapaisi pehmeää hiekka-alustaa oikean käden sormillaan, ikään kuin kouraisten sillä hiekkaa pienesti käteensä. Asento muuttui hiukan taisteluvalmiimmaksi, vaikka kuuma olikin, ja turkki pörhistyi taas enemmän tehden naaraasta kookkaamman näköisen. Ja koska karvaa oli paljon ja todellakin tuuheasti, Yonaka näytti lihaksikkaammalta kuin mitä oikeasti oli, mikä taas loi jopa naaraalle voimakkaan vaikutelman. Eikä tämäkään husky mikään heikko ollut, ei todellakaan, kun taistelukokemusta oli vähän liikaakin ja kaikkea. Kunnon pukari.
"Äläkä sinä siinä neidittele minua, poju", ihmissusi ärähti ikään kuin loukkaantuneena. Neiti nyt vaan sattui olemaan hänestä jokseenkin aliarvioiva nimitys, eikä peto ollut koskaan mieltänyt itseään neidiksi tai neidoksi tai miksikään sellaiseksi. Ne olivat turhan naarasmaisia kutsumanimiä Yonakan kaltaiselle soturittarelle.

Susi huokaisi syvään kun naaras ei näyttänyt tietävän mitään hänen laumastaan saati kuullut siitä. Itachi-sama ei joko ollut tällä mantereella tai ei täällä ollenkaan. Hyvin masentavaa. Perekin asento oli hyvin rento eikä tällä ollut mitään taistelun aikeita näkyvillä tai edes mielessä. Nyt ei tuntunut siltä kun oli pieni ja eksynyt sota kenraali susi. Perek ei edes välittänyt toisen vaikutuksesta paljoa muuta kuin että toinen oli puoleensa vetävä naaras vaikka tosi tulinen olikin. "Huoh anteeksi. No miksi minä sinua sitten kutsun? Tädiksi? Rouvaksi? Kaksijalkaiseksi koiraeläimeksi?" Perek heitteli puoli vitsillä koska ei hän tiennyt mitä kutsuma nimeä käyttää naaraasta jonka kanssa puheli jos neiti ei kelvannut. Uros sai hetken päästä pelottavan tunteen. Hän oli äskettäin juuri ikävöinnyt Kabutoakin. Pientä toista kenraalia kuka melkein sai itsestään naaraan kuvan ulkomuodollaan. Se oli jo tosi pelottavaa kun tuli ikävä sitäkin. Loppujen lopuksi Perek ikävöi kaikkia kavereitaan Itachin joukosta koska kaikki olivat kunnon jätkiä. Paitsi Kabuto. Nyt hän oli yksin eikä ollut ketään kiusattavaa tai harjoitus vastustajaa. Hyvin turhauttavaa. Hänen pieni bambu huoneensakkin oli siellä jossain. Uros samalla tajusi että hänen keihäänsä oli jossain. "Ei sitten millään pahalla. Mutta mikäs te oikein olette sitten?" Perek kysyi kiinnostuneena oikeastaan kokonaan unohtaen että naaras näytti sotaan valmiilta ja noin hengellisesti valmis repimään hänet kappaleiksi. Olivathan kaikki muut kenraalit olleet juuri sellaisia jokapäivä.. Paitsi Kabuto. Sitäpaitsi Perek ei pelännyt juuri mitään kiitos sen että oli kenraali ja itse Itachin kouluttama. Hän tunsi olevansa tarpeeksi vahva taistelemaan ketä ja mitä tahansa vastaan. Olihan hän karhunkin kaatanut ja se otus oli paljon isompi kuin tämä koiramikälienee. Toisaalta Perek ei halunnut taistella nyt eikä naaraan kanssa taisteleminen kuulostanut innostavalta. "Krhm.. Ja mikä onkaan nimenne?" Perek kysyi sitten lopulta odottaen vastausta tietäen kyllä että olisi mahdollista että sellaista ei tulisi mutta jos hän ei kysyisi ei hän koskaan saisi tietääkkään. Susi repäisi palasen linnustaan ja nielaisi sen pian. Uroksen silmät taas leijailivat Yonakaan ja tämä hymyili hieman.

Ihmiskoira murahti ärhäkästi Perekin vitsailuille. Hän ei kuitenkaan ruvennut niihin vastaamaan - ehkei uroksen tarvitsisi kutsua häntä yhtään miksikään. Mitä ikinä tuo heittäisikään, kaikesta naaras varmasti keksisi jotakin pahaa kommenttia. Milloin toinen olisi sovinisti, milloin aliarvioiva, voi kyllä tämä peto lisääkin keksisi. Siksi olisi parempi, jos hukka vain vaikenisi asiasta, Yonaka kun ei monia otuksia katsonut hyvällä.
Ajatukset vaihtuivat toisiksi uroksen kysyessä toisenlaista asiaa. Jaa mikäkö naaras oli, lajiltaanko? Tietämättä vastausta enää itsekään husky paljasti hampaansa kokonaan hetkeksi. Ne olivat terävät, koiran hampaat, tätä nykyä tosin astetta susimaisemmat, vaikka ei siinä eroa paljon ollut. Samapa tuo.
"Kaipa minä nimeni sitten voisin kertoa - se on Yonaka", peto viimein vastasi johonkin, tosin siihenkin vasta tovin epäröinnin jälkeen. No, siksi uros ehkä voisi narttua kutsua, jos ei muuksi. Kun sukupuolta ei saanut osoittaa eikä lajikaan ollut enää niin selvä, milläpäs muullakaan olentoa voisi kutsua kuin tämän nimellä. Se tosin kuulosti aina turhan tuttavalliselta Keskiyön korviin, mutta vaihtoehtoja ei ollut, ja toisaalta, olihan Perek'kin omansa paljastanut. Hyvää syytä siihen naaras ei kuitenkaan keksinyt, kun ei ollut sitä nimeä missään vaiheessa kysynyt. Ei hän olisi sitä välittänyt tietää. Hän ei tehnyt sillä tiedolla mitään.
Kuumuus alkoi taas painaa liikaa päälle, ja pian Yonakan oli pakko hellittää asentoaan. Hänen lihaksensa rentoutuivat hieman, ja husky koetti peittää sen nousemalla pystympään asentoon ja asettumalla toisaalta, jokseenkin istumaan tahi kyykkyyn. Asento muistutti lähtölaukaisua odottavaa juoksijaa joiltakin osin, eli olento oli yhä valmis heittämään suden kumoon, jos tuo yhtäkkiä päättäisikin hyökätä. Hampaat laskettiin takaisin huulien alle ja naama palautettiin peruslukemille, tosin silmät olivat valppaan avoinna, katse kohdistettuna urokseen ja korvat pystyssä kuunnellen kaikkia ympäristön ääniä. Ties vaikka alueella olisi muitakin.
"Mitä sinä täällä oikeasti asioit? Vuosiin en ole nähnyt kaltaistasi nelijalkaista täällä, en sutta enkä koiraa. Ja yhtäkkiä sinä paukahdat selkäni taakse - olisin, kieltämättä, ollut tyytyväisempi ilman läsnäoloasi. Minä kun en voi sanoa pitäväni teikäläisistä", Yonaka puheli, ei enää murhanhimoisesti vaan äänessään viiltävän kylmä sävy. Hän puhui nyt rehellisesti, sillä eihän ihmiskoira ollut koskaan pitänyt lajitovereistaan tai -sukulaisistaan, ei edes koiravuosinaan. Jokin muissa oli aina ollut vikana.

"Yonaka.." Perek sanoi kaikuna kun toinen kertoi nimensä. Nimi jotenkin sopi toiselle kuin nappi paitaan. Perek huomasi pienen muutoksen toisen asennossa. Näytti siltä että vaikka tyttö näyttikin taistelu valmiilta oli tuokin auringon kuumuuden armoilla. Susi ei kumminkaan tiennyt mistä tämä kaikki negatiivisuus häntä kohtaan häntä tuli koska hän ei ollut muuta tehnyt kuin sanonut hei, kysynyt laumastaan ja katsellut. Susi kohautti olkiaan mielessään ja kuunteli Yonakan sanat. Suorasanaisia oltiin ainakin. Toisen kysymys oli oikeastaan huvittava. "Hmm.. No alkajaisiksi kaverini petti minut ja tappoi. Sitten jouduin tänne, vaeltelin, löysin linnun ja päätin syödä sen täällä rannalla samalla kun etsin vanhoja tovereitani. Sitä kai minä täällä oikeasti toimitan." Perek sanoi miettivään sävyyn. Kaikki mitä hän sanoi oli totta vaikka pienenä lisänä hän oli ollut haistavinaan naaraan lähistöllä ja näytti olleen oikeassakin. "Mitä vikaa sitten meikäläisissä on?" Perek kysyi kulma koholla koska tottakai hän halusi tietää miksi toinen niin näytti olevan häiriintynyt hänen läsnäolostaan. Jokin uroksen mielessä sanoi että toisella ei ollut mikään hääppöinen menneisyys. Toinen näytti olevan joka hetki valmis taisteluun. Olihan hänkin mutta toisella se oli hieman eri tasolla. Perek otti nytkin rennosti ollen valmis puollustamaan itseään jos joku hyökkäisi mutta toinen oli paljon jännittyneempi tai siltä se hänestä ainakin näytti. Naaras oli kiintoisa ja ainakin sen arvoinen että Perek voisi kuluttaa enemmän aikaansa tuon tutkimiseen mitä tahansa se sitten tarkoittikaan hänen kirjoissaan. Perek otti taas palasen linnustaan syöden sen. Uroksen silmät olivat kiinni naaraassa kuin etsien syytä tähän kaikkeen negatiivisuuteen. Uros nimittäin yleensä teki heti selväksi jos joku toisissa häntä otti päähän. "Vaikutat muuten aika kireältä." Perek totesi toista katsoen. Perekille tuli noistakin sanoista pari ajatusta mutta päätti pitää ne itsellään tällä erää.

"No ollaan sitä nyt dramaattisia.." naaras naurahti huvittuneena mielessään uroksen kaiuttaessa hänen nimensä, mutta ei tietenkään tuonut uutta sävyä mielialassaan julki; hän näytti yhtä vakavalta kuin ennenkin. Ei sanonut mitään jonkinlaiseen toviin kuitenkaan vaan kuunteli, kun hukka vastasi hänen kysymykseensä, ja ajatteli tietenkin alkupäässä, kuinka arkipäiväisesti toinen oikein vastasi. Mutta oli siinä vastauksessa jotakin mielenkiintoakin herättävää, nimittäin se, että susi oli kuulemma kuollut ennen tänne päätymistään. Epäkuollutko? Oliko moinen mahdollista? Toisaalta oli nartullekin tapahtunut aika kummallisesti: hänhän oli ikään kuin syntynyt uudestaan, saanut uudenlaisen kehon. Sitä hän ei kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi, oliko hänkin kuollut sen tapahtuman yhteydessä. Siltä se ei ollut tuntunut, kun oli viikkoa myöhemmin havahtunut vanhan, repeytyneen nahkansa ja turkkinsa ääreltä, mutta voisihan se olla mahdollista..
Yonaka nosti mietteliäänä oikeaa kättään ja kosketti sillä kuonoaan. Pitkänmalliset kynnet eivät jättäneet edes painaumia lyhyeen karvaan, ei vaikka naaras oli aivan uppoutunut ajatuksiinsa. Hänhän voisi kysellä urokselta tämän kokemuksista - kuolemasta. Pari vuotta olento oli tätä maailmaa tutkinut, ne vuodet hän oli tällä mantereella elänyt ja matkustanut, ja yhä uusi koti oli hänelle vain suuri mysteeri. Mutta tämä uros, Perek, ehkä ihmiskoira voisi saada tuosta jonkinlaista uutta tietoa irti - uusia mietteitä.
"Niin, teikäläiset - älähän erehdy, poikanen, teihin minäkin vielä ennen kuuluin - siis te sudet ja koirat ette ole oikein olleet luottamukseni arvoisia. Sinäkin etsit laumaasi, 'tovereitasi', vaan miksi? Se petturisikin varmaan kuului tähän laumaan, otaksun, ja sinä silti etsit heitä. Hah, aina yhtä typeriä, sen opin kun kauempaa seurasin. Niin sitä sanotaan, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Kuinka hyvin sinäkin täällä nyt pärjäät, aivan yksinäsi, ilman laumasi tukea? No, eipähän hyppää kukaan tuota selkääsi puukottamaan enää: olet yksin nyt. Paras totutella siihen, laumasielu", husky puhui pitkän tovin, ja hänen ilmeensä oli muuttunut kettumaisen viekkaaksi sen aikana. Ehkeivät kaikki olleet hänen kanssaan asioista samaa mieltä, mutta tuskin kukaan tuota koko litanniaa voisi kieltää. Oli osa siitä tottakin, ainakin näin kärjistetyissä oloissa kuin täällä Shik'hassa.
"Mikä tuohon kireyteen taas tulee, minulla on siihen omat syyni.." Yonaka vielä lopuksi tuhahti, tunteettomasti.

Perek mietti hetken toisen sanoja olihan osa siitä tottakin. "Olin kenraali kyseisessä laumassa ja olen tarpeeksi vahva selviämään yksinäni.. " Perek sanoi ensin. "En etsi heitä sen takia että tarvitsisin lauman suojaa tai mitään.. Etsin heitä koska he ovat ystäviäni. Yksi petturi oli vain poikkeus." Perek jatkoi sitten. Niin tosiaan, he kaikki olivat olleet ystäviä enemmän tai vähemmän ja Perek uskoi johtajansa päämääriin. Perek muisteli kuolemaansa, hän oli ollut voitolla kunnes yhtäkkiä hänen elämänsä rupesi lentämään hänen silmiensä ohi. Sillä hetkellä Perek kääntyi katsomaan Kaita kuka iski tassunsa battogan voimalla hänen otsastaan läpi. Perekin viimeiset sanat olivat olleet: 'Kai... Miksi..?' ja sen jälkeen uros oli kaatunut maahan elottomana ja vaipunut ikiuneen. Tai niin hän oli olettanut. Toisen sanoessa että tällä oli omat syynsä olla kireä Perek nyökkäsi hitaasti. Olihan heillä kaikilla syynsä asioihin. "Enkä ole tyhmä. Olen erikoinen." Perek lisäsi vielä repäisten samalla lintuaan syöden taas palasen. Uros ei juuri pitänyt siitä kun häntä sanottiin tyhmäksi tai viitattiin siihen suuntaan. Uros myös kyseenalaisti hänen poikasmaisuutensa. Hän oli jo aikuinen ja täysikasvuinen uros. "Miksiköhän sitten meikäläiset eivät ole luottamuksen arvoisia?" Perek arvuutteli koska hän oli kiinnostunut mutta ainakin hän sai selville että toisen asenne ei johtunut ainakaan täysin pelkästään Perekistä itsestään vaan se oli koko laji mikä toisesta oli mätä silakka. Perek katseli toista taas ja olihan toinen paljon parempaa katsottavaa kuin rannan hiekka tai jokin täysin satunnainen asia. "Oletko kenties alkuperäis asukas vai tulitko sinäkin jostain tänne?" Perek kysyi kun huomasi että ei ollut kysynyt tuota aikaisemmin. Yonaka oli sanonut että oli ennen ollut koira tai susi mikä oli luultavammin ensimmäinen vaihtoehto koska toinen tuoksui koiralta. Susi ihmetteli miten oli mahdollista että hänen otsansa oli täysin kunnossa nyt vaikka silloin sen lävitse oli mennyt tassu battoga. Tosin ei sitä koskaan voinnut tietää mitä tulisi täällä käymään.

Kettumainen sävy ei kadonnut naaraan kasvoilta vaan puhkesi kukkaansa, kun Yonaka virnisti niin huvittuneesti kuin suinkin osasi. Ei hän kyennyt itseään enää estämään, kun häntä niin nauratti. Vai yritti uros parhaansa mukaan vakuuttaa, että laumalaiset olivat tämän ystäviä? Ja yksi petturiko oli vain se poikkeus? Joka katkaisee kamelin selän, hmm? Voisi sanoa, että ihmiskoira hihitti, sillä nauru oli aikamoisen hiljaista, paheksuvaakin itse asiassa. Huomasi kyllä, ettei olento ollut oppinut kunnioittamaan muita.
Mitään naaras ei kuitenkaan enää sanonut laumoihin liittyen. Antoi asian nyt olla, senkus poikanen etsisi 'tovereitaan', jos niin parhaaksi näkisi. Ei tulisi olemaan Yonakan menetettyä aikaa, se. Hukkaan menisi aika, joka tuttujen etsimiseen laitettaisiin, se oli vahva oletus. Olihan husky jo jonkin aikaa Shik'hassa elänyt, kyllä hän jotakin tiesi - esimerkiksi sen, että tämä Perek oli ensimmäinen puhekykyinen otus, jonka hän oli täällä tavannut. Ikävä kyllä. Tosin oli tämä sinänsä ihan mukavaa vaihtelua. Tai äh.
Yonaka pyöritteli silmiään. Vai piti hukka itseään erikoisena? Niinhän kaikki muutkin. Joka iikka oli erikoinen omasta mielestään, mutta siitäkään ei naaras nyt jaksanut suutaan avata. Ja hyvä niin. Moisesta olisi kuitenkin avautunut aivan uusi kappale ja haukkuryöppy kahden koiraeläimen välisessä keskustelussa. Mutta kyllä Yo'kin välillä osasi pitää suunsa kiinni, tämä sen todisti.
"Miksikö en luota..? Voi kuules, poikaparka, se on minun oma asiani. En elämänkertaani rupea sinulle kertoilemaan", ihmiskoira vastasi äksysti suden jopa viattomanoloiseen kysymykseen. Naaraan silmissä uros kuitenkin tungetteli liikaa, kyseli liian henkilökohtaisia asioita aina välillä, ja sitä vastaan Yonaka tällä tavoin hyökkäsi. Tosin hänen käytöksensä saattaisi tehdä hänestä avoimen kirjan niille, jotka moisia osaisivat kunnolla lukea ja tulkita. Aivan niin. Typerämpikin varmasti huomaisi, ettei menneisyys ollut loksahtanut aivan kohdalleen, kun olento kerran kohteli ventovieraita näin huonosti. Nauroi niille ja.. niin. Äh, onneksi uusi kysymys taas pian tuli.
"Minäkö alkuperäisasukas? Näytänkö todella siltä, että olisin näistä maisemista kotoisin?" Yonaka kysäisi ja pärähti ääneen päätään pudistellessaan. Mikä mielikuva, hän syntymässä ja varttumassa täällä, rannalla ja viidakossa ja koko mantereella. Ehkei ihan. Tosin voisi se puolittain olla totta, tai edes osittain.. voi ei.

Susi ei reagoinut juuri mitenkään toisen käyttäytymiselle tai tuon virnistykselle, osaksi auringon takia. Yonakan kumminkin sanoessa että ei aikoisi vastata hänen kysymykseensä ainakaan suoranaisesti, nosti uros kulmaansa. "Poika..?" Uros toisti hieman ärtyneenä jo koska toinen käytti tuota nimikettä hänestä kokoajan, sitä paitsi hän oli jo täysikasvuinen.. Miten hänestä pojan teki? Kenraali kumminkin jätti asian sikseen kun Yonaka vastasi hänen kysymykseensä tällä kertaa. "Enhän minä voi sitä tietää. En tiedä mitä kaikkia olentoja täällä asuu.. Vielä. Mutta jos nyt tarkkoja ollaan niin en ole nähnyt sinun kaltaisiasi koskaan joten et kai." Perek puhui miettivään sävyyn. Uros rupesi pian kaluamaan lintu saaliinsa luita ja otti yhden suuhunsa, pureskellen sitä hieman. "Mutta jos et ole alkuperäis asukas niin sitten tämä saari nähtävästi hakee asukkaita eri paikoista. Minä kuolin ja tulin tänne.. Sinusta en tiedä mutta olet tullut muualta kumminkin." Perek sanoi hajamielisenä luuta pureskellen. "Kahjo paikka." Susi lisäsi pienesti ja katseli ympärilleen. Susi ei ollut käyttänyt battogoitaan sitten kuolemansa joten kenraali mietti pystyisikö hän käyttämään niitä nyt? Susi nousi täyteen mittaansa ja katseli josko löytyisi eläintä tai paikkaa mihin kokeilla jompaa kumpaa iskua minkä hänen johtajansa oli auttanut hänet oppimaan. Uros ei kumminkaan nähnyt mitään erikoista juuri sillä hetkellä ja päätti katsoa jälleen Yonakaa. Toinen oli mielenkiintoinen hänestä koska koiraa joka käveli kahdella jalalla ei nähnyt jokapäivä, varsinkaan japanissa jossa hän oli elänyt. 'Kunhan Itachi-sama tulee tänne niin valloitamme koko maan.. Mutta tuleeko hän.. Ja olisiko tämän paikan valtaamisessa edes mitään itua? Koiria ei täällä näytä olevan.. Ei edes karhuja.. Mitä merkitystä minun elämälläni enää on? Miksi minä tulin tänne?' Perek taas vaihteeksi päätti ajatella. Uros oli joutunut tänne joten olisiko sille jokin syy? Vai oliko kaikki yhtä suurta vahinkoa ja hänet oli tuomittu elämään outojen otuksien keskellä koko loppu ikänsä? Vanheniko hän enää ollenkaan vai olisiko tämä kaikki loputonta kidutusta? Susi jäi hetkeksi ajatuksiinsa näiden asioiden kanssa. Urokselle tämä oli ollut hyvin hämmentävää aikaa kun hän ei juuri tiennyt miksi oli täällä. Perek ei uskonut että tämä oli se tuonpuoleinen mistä niin moni oli elämässä puhunut. Perek rupesi miettimään oliko myös Yonaka kuollut ja muuttunut moiseksi otukseksi täällä ja jos niin oli niin miksi hän ei ollut muuttunut miksikään? Susi oli hyvin hämmentynyt mutta ei näyttänyt sitä ulos ollenkaan.