Lancelot

Nimi: Lancelot
Kutsumanimet: en suosittele kutsumaan häntä muulla kuin oikealla nimellä mutta Lanski on hyvä.
Ikä: 25
Sukupuoli: no varmaan mies.
Ammatti: entinen lohikäärmeratsastaja, nykyään toimii omakätisesti immeisten listijänä. Murhaaja toisin sanoen.

Luonne
Sen verran haluaisin myönnytystä, sillä ajattelin kirjuustella tätä ensimmäisten pelien jälkeen, kun en tarkalleen vielä tiedä.
Lanskin on kuitenkin tarkoitus olla yksi näistä kivoista sekopää-sedistä.

Ulkonäkö
Lancelot ei näytä liiemmin hirveän hullulta tai sekopäiseltä - ellei mukaan lasketa omituisia ilmeitä kasvoillansa - hän näyttää varsin tavalliselta eläjältä, vaikkakin hänen yllään onkin lohikäärmeratsastajan kamppeet vieläkin. Rengaspaita, tumman ruskeat nahkaiset vaatteet sen yllä ja musta pitkähkö takki, jonka ylle on sidottu myös tummansävyinen vyötärölle ulottuva viittakin. Hänen hiuksensa ovat tumman ruskeat, vähän ympäriinsä sojottavat, harjausta myös kaipaavat hiukkasen. Silmät ovat kultaiset ja hulluuden sävyttäminä hiukkasen silmäkuoppiin painuneet. Niitä on kuitenkin vaikeahko erottaa kunnolla tummien silmäpussien varjostamina. Kasvonpiirteet ovat vahvat, hiukkasen soikiomaiset. Parta on ajettu huonosti mutta kuitenkin ajettu, vaikka laiskanpaikkojakin löytyy.
Ruumiinrakenne lihaksikas ja jäntevä. Vaarallisen hyväkuntoinen. Ihonväri sairaalloisen harmahtava ja kalpeahko.
Hän kantaa mukanaan leveähköä miekkaa tupessa, joka on kinni Lanskin selässä vyöllä kiinnitettynä. Hän on myöskin oikeakätinen.
Mies on noin 181 cm pitkä.

Kuva tulee joskus.

Menneisyys
Lancelot syntyi kaukaisessa, keskiajan kaltaisessa paikassa, missä lohikäärmeetkin elelivät, lähinnä sovussa ihmiskunnan kanssa. Kuten hänen isänsäkin oli, hänkin päätti ryhtyä ritariksi jo pienenä. Lancelot oli kirkassilmäinen ja hyvätapainen poika. Naapurit puhuivat hänestä aina vain hyvää. "Voi kuinka hyvätapainen poika teillä onkaan!" Kaikki hänen ystävänsä odottivat, että hänestä tulisi joskus jotakin suurta.
Hänelle opetettiin, että jokaisessa oli jotakin hyvää ja siihen piti vain uskoa. Kaikki kykenivät hyvään. Maailma oli hyvä. Ritarikunta oli hyveellisyyden perikuva. Hän ihannoi tuota näkökulmaa ja sen mukaan myös ritareita. Lancelot oli kuitenkin hiukan kunnianhimoinen, mutta se nähtiin hänessä vain hyvänä ominaisuutena. Kaikkihan tähtäsivät huipulle. Hänestä oli myöskin ainesta upseerin hommaan.
Hän ryhtyi siis aseenkantajaksi ja avustajaksi hyvin nuorena, ja pääsi lopulta lohikäärmeen ratsastajan virkaan. Hän oli hyvin ylpeä tästä, muttei kuitenkaan ylpeillyt muiden ritareiden tavoin sotasaavutuksillaan vaan oli oma hiljainen itsensä hyvine tapoineen. Hänen kollegansa ottivat kuitenkin Lancelotin silmätikukseen ja kiusasivat tätä vähän väliä. Lancelot ei kuitenkaan välittänyt juurikaan tästä, vaikka se vähän harmittikin. Kumosihan se hänen maailmankuvaansa.
Lopulta tuli paikka jossa hän olisi päässyt korkeaan ja arvostettuun virkaan. Häntä oli suositeltu siihen jo parisen vuotta, ja kaikki olivat varmoja, että hän saisi sen paikan oikeutetusti. Voi kuitenkin arvata ettei hän sitä saanut. Häntä kiusanneet ritarit olivat ujuttaneet jonkun toisen hänen tilalleen, juuri hänen kiusakseen. Lancelot tietenkin suutahti, ja haastoi ritarit miekkataisteluun kanssaan.
Tietty Lancelot oli oikein hyvä miekkailemaan, muttei kuitenkaan niin hyvä, että olisi pärjännyt miekkailussa n. 15 miehelle yhtäaikaa.
No niin hänet kukistettiin, ja hiukan naarmuilla hänet laitettiin polvilleen kun ritarit päättivät pitää hiukan hauskaa hänen surunsa kustannuksella. Se meni jo vähän ylitse, sillä he pakottivat Lancelotin katsomaan kun ritarit usuttivat lohikäärmeet hänen perheensä kimppuun ja antoivat niiden repiä noiden ruumiit kappaleiksi. Lancelot tietenkin murtui tästä hyvästä, kun he jättivät sorretun ja syrjityn miehen polvistuneena perheensä viereen josta ei ollutkaan jäljellä kuin lihakappaleita.
Siinä vaiheessa ainakin hänellä pimahti. Suru vaihtui vihaksi, kun se raastoi nuoren miehen sydäntä. Ei ollut mitään syytä enää uskoa siihen mitä hänen äitinsä oli hänelle opettanut. Ne ihmiset olivat julmia, ritarit pelkurimaisia ja koko maailma oli häntä vastaan. Synkkine aatoksineen hän tarttui miekkaansa ja vaikka häntä olikin hakattu hän palasi miekka kädessä ritarikunnan luokse. Ritarien irvaillessa hänelle hän iski kolme tuttuaan hengettömiksi ennen kuin kukaan ehti reagoida siihen. Adrenaliinin hallitessa kehoa hän hyökkäsi kohti varmaa tuhoaan, kun hänen kimppuunsa hyökkäsi uskomaton ylivoima. Taistelu oli yhtä punaista sumua.
Mutta kuin ihmeen kautta kun hän palasi jotenkuten järkiinsä hän oli viimeinen pystyssä. Puoliksi seonneena hän ei kuitenkaan välittänyt tästä tiedosta, hän oli ajatellut vain kuolevansa sinne. Ei sillä kuitenkaan väliä ollut. Mies oli menettänyt kaiken.
Hän ei uskaltanut ottaa omaa henkeään pois, vaikka yrittikin ensiksi. Hän nousi ja raskain mielin lähti pois teurastamiensa ritarien luolta, eikä vaivautunut tekemään ruumiille mitään. Hän jätti ne korppikotkille.
Mies toivoi kohtaavansa loppunsa pian, mutta aina kun hän näki ihmisiä, hän menetti hermonsa ja hänen ympärilleen kertyi aina vain ruumiita.
Ehkä siitä hän keksi uuden tavoitteen elämässään.
Tiedä sitten, kuinka hänet 'myönnytettiin' Shik'haan.

Eiiiköhän myönnytys tule. o3o

Läpi. ^^