Kun pakkanen puree ja halla hytisee..

//Vihdoin kykenee rauhoittumaan tämänkin aloittamiseen.. >,,>' Väiskiiiii tänneeee.//


Kylmää. Sekarotuisen käpälät uppoutuivat hieman kovaan lumeen. Vain hieman, koska se oli niin jäistä. Pelkkä pinta oli jokseenkin tuoretta, sen lumi siis. Koska lunta pyrytti ja kolea tuuli paiskoi hiutaleita päin koiran naamaa. Kakure ei ollut ihastuksissaan, vaikka olisikin ollut, jos sää olisi ollut yhtään suotuisampi. No jaa, tällaista sattui kaikille.. kai..
Ruskeat silmät koettivat tähyillä joka puolelle, mutta näkeminen oli hankalaa. Lumentulo oli niin tiivistä, ettei kauas voinut nähdä sitten laisinkaan, koska vaikutti niin sumuiselta. Tavallaan olikin. Tosin silmätkään eivät saaneet rauhaa niihin iskostuvilta jääpalleroilta. Oli pakko pitää luomet turhankin alhaalla.
Ninjakoira vingahti hiljaa ja lyhistyi vasten kinosta. Pakkanen puri ihan liikaa uroksen nahkaan. Yleensä Kakure olisi ollut selviytyjäluonne, mutta nyt hän oli matkannut jo niin monta päivää tässä tuiskussa, ettei tiennyt, oliko päässyt montaa metriä eteenpäin. Välillä oli tuntunut siltä kuin tuuli olisi pakottanut hänelle takapakkia. Ja pakkanen tosiaan oli liikaa tällaiselle maanasukille - ei hän ollut moista koskaan ennen kokenut. Ihme että oli hengissä, etenkin tajuissaan vielä..

[Täältä tullaan sit ]

Kakure ei ollut ainut, joka kärsi kylmästä tuiskusta, Rokuokin kärsi, mutta ei niin pahasti. Rokuolla oli yllään lampaanvillasta tehty viitta ja hattu, jotka suojasivat häntä tuiskulta, mutta kyllä Rokuolla oli silti kylmä. "Erinomaista... saalis pakenee lumimyrskyyn..." Rokuo mutisi ja jatkoi lumessa tarpomista.
Rokuo ei ollut syönyt kunnon ateriaa moneen päivään ja oli siksi lähtenyt hakemaan ruokaa laajemmalta alueelta. Rokuo oli löytänyt ilmeisesti suden jäljet ja lähtenyt seuraamaan niitä, ruuan toivossa. "En mielelläni haluaisi tappaa sutta.... mtta jos minulla ei ole vaihtoehtoa... mutta onhan susikin koira..." Mies pohti mielessään ja jatkoi tarpomista.
Rokuo oli seurannut Kakuren jälkiä, mutta oli kadottanut ne myrskyn alettua ja oli sitten jatkanut tarpomista, luottaen vaistoihinsa ja hyvään tuuriin, että hän löytäisi saaliin.

Sitten Rokuo näki jonkin tumman hahmon lyhistyneenä maahan, hänen edessään. "onkohan tuo se susi, jota olen yrittänyt jäljittää?" Rokuo kysyi ääneen ja nopeutti askeliaan. Miehen mielessä oli vain yksi ajatus: Pian hän saisi lihaa.

[eli toi Kakure on se hahmo minkä Rokuo näkee ^^" pahoittelen kökköyttä]

Kakure ei ollut yhtään huomannut, että häntä seurattiin - tai jopa jahdattiin. Edelleen koira makasi maassa, kevyelle kerälle kiertyneenä, ja koetti pitää itsensä edes hieman lämpimänä, jottei sentään menisi kuolemaan. Yrittäminen oli toki vaikeaa, turkkikin oli märkä ja piikittynyt kaiken karvaan kiinnittyneen jään vuoksi. Keho kuitenkin taisteli paleltumista vastaan, tärinästähän sen huomasi.
Sekarotuinen ei silti kestänyt, kunnolla ainakaan. Aivotoiminta hidastui, ja lopulta Kakure ajautui tajuttomaan tilaan. Ulkomaailma ikään kuin katosi, kun uros muuttui aivan kuolleeksi jäätyneen näköiseksi, tosin kyllä sydän edelleen sykki rinnassa. Voimakas hurtta ja kaikkea, hah.
Kakure näki itsensä yhtäkkiä kävelemässä autotiellä, vanhassa kotimaassaan. Oli pimeää, eivätkä kaikki katulamputkaan toimineet kunnolla. Autoja vilisi ohi harvaan, eikä ninjakoira jäänyt niistä minkään alle, mikä kummastutti häntä suuresti. Ei tuullut ollenkaan. Piakkoin tielle astui vanhahko naaraskoira silmät lasittuneina - tai oikeastaan Kakure näki koiran koko kasvot jokseenkin sumuisina. Silti hän tunnisti tämän naaraan, kyllähän pentu nyt emonsa tunnisti. Uusi auto kuitenkin kaahasi paikalle, iskeytyi iäkkääseen koiraan kiinni ja paiskasi tämän vauhdilla metrien päähän Kakuresta, joka itse pysyi koskemattomana ja vahingoittumana, vaikka oli itsekin kyllä ollut ajoneuvon tiellä.
Puoliverinen koga heräsi tajuttomuudestaan, kun hänen korvissaan, siis vain mielessään, kuului kaikuva kiljahdus: "Äiti!" Ei hän sitä tietenkään tajunnut, että uni oli herättänyt hänet sen sijaan, että hän olisi menettänyt henkensä. Mielen tämä tietenkin jätti haikeaksi, kun emon kuolemaa unessa kerrattiin, ja hämmentyneeksikin, kun se tuli niin.. äkkiseltään. Ajatukset kuitenkin siirtyivät toisaalle korvien havaitessa lumen narskuntaa aivan läheltä, ja adrenaliini salli Kakuren miltei loikata äkisti pystyyn. Keho oli aivan kohmeessa edelleen, mutta siitä huolimatta nuorukainen seisoi murisevana ja uhkaavana ja tuijotti äänen suuntaan liikettä havainneena.


//Anteeksi, jos on sekava. Väsyttää kamalasti. :'D//

Rokuo näki lumimyrskyn läpi että hänen edessään oli jokin tumma pötkylä, ehkäpä se susi jota hän oli jäljittänyt. Kuusihäntä virnisti, "viimeinkin... ruokaa..." Mies ajatteli innoissaan, ehkä jopa hiukan sadistisesti. Rokuossa harvoin ilmeni Inugamille tyypillisiä piirteitä, kuten sadistisuutta, mutta joskus niitä tuli kuitenkin esiin.

Rokuo pysähtyi nähdessään että hänen 'saaliinsa' liikkui yhä, "Se elää yhä..." Rokuo ajatteli. Hahmo loikkasi yllättäen pystyyn ja suuntasi katseensa Rokuon suuntaan. Mies pysähtyi kuin seinään ja jäi hievahtamatta paikalleen, ettei vaan paljastaisi itseään. Kuusihäntä mietti miten hän pääsisi yllättämään saaliinsa ja keksi sitten mitä tekisi.

Miehen piirteet alkoivat muuttua kettumaisiksi ja pienen hetlen kuluttua Rokuo oli muuttunut valkoiseksi kuusihäntäiseksi ketuksi. Kettu virnisti, Kakure ei näkisi häntä kunnolla, sillä lumimyrsky haittasi muutenkin jo näkyvyyttä.

Rokuo lähti hiljalleen hiipimään kohti Kakurea, hänestä ei pässyt äännähdystäkään. Rokuo varmisti vielä että Kakuren yllätys onnistuisi varmasti, hän loi kitsune-bi:sta yhden tulipallon ja lähetti sen kohti Kakurea, tarkoituksena tulipallolla oli pitää Kakuren kiinnostus kaukana Rokuosta.

Moneen suuntaan kieppuva tuuli toi satunnaisesti vieraan olennon hajun Kakuren ulottuville, mutta milloinkaan ei uros ehtinyt tahi edes kyennyt tunnistamaan, mikä olento hänellä oikein oli vastassaan. Se hermostutti nuorukaista, mutta seikasta viis. Pelkoa ei saisi nyt näyttää, kun tilanne oli mikä oli, vaan olisi pysyttävä rohkeana, ja se urokselta kyllä sujuisi. Koko elämän ajan rohkeus oli pysynyt pinnassa eikä sitä nyt hiipumaan päästettäisi. Etenkään nyt, kaikista mahdollisista hetkistä..
Puolikoga yritti pitää itsensä ajan tasalla siitä, missä suunnassa hänen vihollisensa milloinkin oli, mutta koska tuuli tosiaan kieputteli tuota hajua, ei Kakure kyseiseen aistiinsa voinut oikein luottaa ja tukeutua. Olisi keksittävä jotain aivan muuta - onneksi isä oli poikansa kouluttanut kunnon ninjaksi! Nyt se tulisi niin tarpeeseen, se kaikki, kun oli todellakin kyse selviytymisestä. Kun näköaististakaan ei tässä säässä ja pimeydessä ollut oikein hyötyä, hyvä jos silmiä pystyi edes auki pitämään. Näkö ja haju olivat siis poissa laskuista.
...tai sitten ei. Yhtäkkiä kaukaisuuteen, ei kuitenkaan riittävän kauas, ilmestyi tyhjästä jokin suuri, hohtava, punakeltainen pallero - tulta, näemmä. Ja se oikein syöksyi Kakurea kohti. Nuorukainen murisi vaimeasti. Tulesta hänellä ei liiemmin kokemusta ollut, mutta luonnostaan hän sitä kammoksui, ihan kuten jokainen vaistot omaava eläin. Tulen pelkääminen tuli luonnostaan, ja sen kammon avulla uros hoksasi kipittää tai oikeammin sanottuna loikkia pois liekkien tieltä. Alussa liikkuminen oli ollut kohmeista, mutta kyllä keho hetken liikkumisen jälkeen alkoi vetreytyä, kun veri tarpeeksi lämpeni ja kiersi, eikä vähiten siksi, että kuumuutta hohkava tulipallo oli jo lämmittävän lähellä. Hyvin vikkelän koiran se kuitenkin onnistui välttää, kun ei sitä huomaamattakaan voinut olla, ei tässä pimeydessä. Hah.
Kakure alkoi siis lämmetä, onneksi. Kuin ihmeen kaupalla. Voi että hän olisi kiittänyt tuota vihollista, jos olisi saanut mahdollisuuden ja jos olisi sitä edes tullut ajatelleeksi! Vaikka tuskinpa siltikään olisi, vihollinen mikä vihollinen, kun noin ahdisteli. Nuorukainen ei enää pahemmin välittänyt ympärillä reuhoavasta lumimyrskystä, kun huomio oli jossain aivan muualla, ja ninjanverinen loikahti pian takaisin sille reitille, josta liekit olivat vetäneet ohitse. Tuli oli sulattanut hangen osittaiseksi loskaksi, siitä huolimatta että oli jäätävän kylmä, ja loska jokseenkin lämmitti Kakuren käpäliä.. ainakin enemmän kuin nuo jäiset kinokset vähän matkan päässä. Mutta missä se vieras nyt oli, sitä uros lähti jälleen miettimään.

Rokuon suunnitelma oli onnistunut, Kakure oli kiinnittänyt huomionsa tulipalloon ja se oli antanut Rokuolle aikaa kiertää Kakuren taakse ja valmistautui iskemään. Nyt Rokuo kiinnitti huomionsa Kakuren ulkonäköön, "Ei hän ole susi... vaan koira" Rokuo ajatteli. Kuusihännän mieleen lensi ajatus, joka kuulosti järkevältä Rokuon mielestä. Kuusi häntä perääntyi hiukan ja kävi sitten istumaan kylmälle lumelle.

Rokuo oli hetken hiljaa, mutta hän aukaisi suunsa sanoakseen muutaman sanan; "Et varmaan ole tästä maailmasta..." Olivat Rokuon sanat. Kuusihäntä heilautti häntiään ja Rokuon ympärille ilmestyi neljä vihertävän väristä kettu-tultä, jotka alkoivat hiljalleen pyöriä Rokuon häntien ympärillä. Rokuo olisi ainakin valmistautunut siihen että Kakure olisikin vain joku villieläin.

[Ei tähän oikeasti keksi enempää -.-]

Haju ja näkö eivät siis auttaneet täällä. Kakure sulki silmänsä kyetäkseen keskittymään tarkemmin ja painoi korvansa luimuhtavaan asentoon, jotta tuuli ei ujeltaisi niihin ja riepottelisi niitä ja siten häiritsisi kuuloa. Niin, nuorukainen luotti kuuloonsa nyt. Muut aistit olivat turhan lyötyjä.
Sitten jotain kyllä kuului, nimittäin puhetta - selän takaa. Uros käännähti nopeasti ympäri ja loikkasi samalla hieman kauemmas puhujasta, olihan hän ehtinyt tulla aika varautuneeksi tässä. Koira tuijotti hahmoa, jonka erottaminen pimeässä ja myrskyn keskellä oli hankalaa, ja hänen niskakarvansa olivat hieman pystyssä. Hampaitaan puolikoga ei sentään ehtinyt paljastaa, kun viimein hoksasi, että hei, tuo tyyppi tuossa oli todellakin puhunut. Hieman rauhoittui, mutta ei laskenut puolustustaan. Varmuuden vuoksi.
"Tästä maailmasta?" nuorukainen kysyi hämmentyneenä. Toki häntä kummastutti viimeaikojen tapahtumat, ensin tultiin imaistuksi johonkin mustuuteen ja sitten havahduttiin aivan kummallisista ja eksoottisistakin maisemista, jollaisista ei osattu edes painajaisissa uneksia, mutta että joku kysyisi jotain noin kummallista? Öh, että mitähän hittoa. Kakure tiiraili toista hölmistyneenä.
"Näitkö sinä muuten tuon tulipallon?" hän yhtäkkiä vaihtoi aihetta ja katsahti loskaiseen maahan. Ei uros osannut yhdistää puhujaa jahtaajaan. Tämä kaikki oli kuin yhtä ja samaa unta, välillä. Kummallista ja kaikkea. Vaikka se hyvin aidolta tuntui, silti se kuulosti järkevämmältä unena. Myös pakkanen, joka pisteli ninjanverisen nahkaa, tuntui ikävän todelta. No, onneksi uroksessa oli sekä huskya että malamuuttia: pelkkänä kogana kylmyys olisi luultavasti tuntunut aika helvetin paljon kovempana.


//Tökkii hieman kans. x://

Rokuo odotti rauhassa että Kakure hoksaisi hänet, ei hänellä ollut kiirettä, paitsi ehkä se että myrsky alkoi hiljalleen yltyä ja Rokuota alkoi hiljalleen paleltaa: "Olisi ehkä pitänyt viipyä siinä kuumassa lähteessä pidempään..." Rokuo ajatteli mielessään. Myös Rokuon maha ilmoitti tyhjyyttään kuuluvasti, ei Rokuo ollut syönyt pariin päivään. "Miksi kaikki on alkanut mennä alamäkeen?" Kuusihäntä valitti mielessään.

Kun Kakure käännähti nopeasti ympäri, tiesi Rokuo silloin että hänet oli hoksattu. Pieni hymy nousi Rokuon ketunkasvoille kun hän kuuli Kakuren puhuvan; "Minua on alkanut lykästää, jo toinen älyllinen olento jonka tapaan tässä maailmassa. Toivottavasti tapaisin vanhoja ystäviäni ja.... äidin" Rokuo haaveili. Rokuo oli huolissaan äidistään, hän pelkäsi että jotain pahaa olisi tapahtunut. Shirohe oli ainoa läheinen Rokuolle, hänen äitinsä oli kasvattanut Rokuon ja pitänyt aina hänen puoliaan. Rokuo toivoi että hänen äitinsä olisi kunnossa.

Rokuo palasi todellisuuteen Kakuren uuden kysymyksen myötä. Rokuo pohti hetken pitäisikö vastata rehellisesti vai valehdella. "Kyllä minä siitä tiedän, kun minä tein sen. Luulin sinua joksikin villieläimeksi ja ajattelin saalistaa sinut, mutta olen tainnut tehdä virheen ja pahoittelen sitä" Rokuo selosti Kakurelle ja painoi päänsä pahoittelevasti alas. "Mutta myrsky alkaa yltyä ja ei ole oikein turvallista jäädä tähän istuskelemaan, meidän pitäisi etsiä turvaa" Kuusihäntä sanoi vakavana.

Loska alkoi pikkuhiljaa kovettua jääksi. Kakure säpsähti sen huomatessaan ja ryhtyi vilkkaasti nostelemaan käpäliään tarkistaakseen, oliko jäätynyt kiinni vai ei. Tassut irtosivat ihan hyvin, eli vielä ei nuorukainen ollut jämähtänyt paikoilleen. Hyvä, hän totesi mielessään, ja loikkasi varmuuden vuoksi takaisin tavalliselle hangelle. Ehkä se olisi kylmempääkin, mutta sentään se ei tulisi jäädyttämään koiraa aloilleen.
Puolikoga säpsähti, kun uusi tuttavuus kertoi luoneensa tulipallon. Hänen maailmassaanhan ei ollut magiaa oikeastaan ollut, ja siksi omia korvia oli vaikea uskoa nyt. Kuinka kukaan pystyisi luomaan sellaista läjää tulta, varsinkaan näin kylmissä olosuhteissa? Kuulosti mahdottomalta, mutta kuka ties. Mikään viimeaikainen ei ollut toisaalta tehnyt järkeä, ehkä.. ei Kakure osannut edes ehkätellä enää. Huokaisi ja olisi kommentoinut asiaa vielä jotenkin, mutta toinen ehti aukaista suunsa ensin.
"Totta kyllä. En minä ainakaan aio tänne kuolla", suklaasilmäinen uros totesi ja nyökäytti päätään.
"Mutta miten ihmeessä täältä löytää turvaa? Olen taivaltanut luullakseni jo aika kauan enkä ole nähnyt yhtään mitään. Täällä tosin on aika vaikea nähdä mitään, mutta silti", ninjakoira kysyi muuttuen puheidensa myötä hiukan epätoivoisemmaksi. Kaksikko vielä menehtyisi tänne pakkaseen..

Rokuo tunsi kuinka pakkanen alkoi kiristyä ja värähti hiukan kun vinha tuuli iski hänen karvojensa läpi iholle, hän tiesi että pakkanen kiristyi joka sekuntti ja pian kävi aivan sietämättömäksi. Ne pienet tulipallot, jotka leijuivat Rokuon yllä, sammuivat hiljaa sihahtaen, pakkanen kävi sietämättömäksi jopa kettutulelle. Rokuo puri hampaansa yhteen ja huikkasi sitten Kakurelle: "Meidän on parasta lähteä likkeelle, yritetään etsiä suojaa ennen kuin jäädymme elävältä". Rokuo tiesi että mahdollisuudet löytää suoja olivat hyvin alhaiset, mutta heidän oli yritettävä sillä he eivät kestäisi enää kuaa tät lumimyrskyä ja joka sekuntti nousevaa pakkasta.
Rokuo alkoi kävellä eteenpäin nopein askelin ja samalla yritti tähyillä ympärilleen, etsien jonkinlaista suojaa. Mutta mitään ei näkynyt ja pakkanen vain kiristyi, Rokuo toivoi että he löytäisivät pian jonkinlaisen suojan tai muuten he olisivat molemmat mennyttä.