Heikossa Voimassa

//Dodiih, Indira makes her appearance.//

" Senaattori... "
Äkisti Indiran huojahti, mutta toiselle vointiaan hyväksi vakuutellen sulki silmänsä ja nosti kätensä painaen sen ohimolleen. Harmaa sumu hänen näkökentässään ei oikein ottanut kadotakseen vaikka wryeth keskitti hetkeksi kaiken huomionsa sen torjumiseen, sen humahtaessa hänen päänsä läpi kuin turboahdettu päänsärky. Häntä oli äkkiä alkanut hieman heikottaa, ja hän oli luullut pyörtyvänsä – ei olisi ollut ihme siitä uupumuksesta jota hän senaattorinkin luona nyt ollessaan kantoi harteillaan. Hän seisoi hetken silmät kiinni vielä painaen ohimoaan. Hän kuuli vielä kerran senaattori Nabérrien kysyvän, oliko hän kunnossa, mutta jedi tyynnytteli senaattoria jälleen kerran – vähän hän oli vain uupunut, hän vakuutti, mutta sitä olivat enemmän tai vähemmän kaikki nykyisinä, raskaina aikoina.
Mutta Indiran lause loppui pian kesken, wryethin nokka jäi puoliksi auki tämän jähmettyessä tajutessaan, ettei ollut enää lainkaan siellä, missä hetki sitten oli seissyt. Senaattori huoneesta ja Coruscantin kaupunkiplaneetan öisestä valomerestä oli jäljellä vain muisto, joka leijaili hänen mielessään hänen katsellessaan nyt ympärillään levittäytyviä valkorunkoisia puita, joiden lehtien lomasta siivilöityi kevyttä valoa metsän pohjalle. Jalkojensa alla hän tunsi nyt keinokuitujen sijaan pehmeän nurmen, ja senaattirakennuksen viileä, hieman metallintuoksuinen ilma oli muuttunut metsän hieman kosteantuoksuiseksi ja raikkaaksi ilmastoksi. Koivikko hänen ympärillään kukoisti. Harmaat sumunhaivenet olivat viimein tiessään.
Wryeth tuijotti mykistyneenä ympärilleen. Metsä oli kaunis ja taatusti villi, aivan kuin hänen kotiplaneettansa synkimmät ja syrjäisimmät aarniometsät joissa hänen sydämensä asui. Mutta metsä ei ollut hänen planeetallaan eikä missään muuallakaan hänen tuntemassaan maailmankaikkeudessa. Hän saattoi aistia sen Voiman kautta, joskin jokin häiritsi häntä silläkin saralla. Voimakaan ei tuntunut olevan entisellään, vaikka hän selvästi yhä pystyi sen aistimaan. Kaikessa tuntui olevan hieman jotakin pielessä…
Seisoskelemalla asia ei ainakaan selviäisi. Ja paras keino selvittää, missä oli, oli nähdä paikka yläilmoista.
Indira levitti suuret siipensä ja potkaisi itsensä ilmaan. Parilla vahvalla siiveniskulla hän lisäsi korkeuttaan, ja sitten lentäen hiljaa, varoen kohti lehtikattoa, alkoi edetä ylöspäin. Jos hän oli jollakin vieraalla planeetalla, ei voisi koskaan olla liian varomaton – ei edes kohotessaan taivaalle lehtikaton läpi, yläilmoissa luonnollisesti kaikkien näkyville ja ties minkä maalitauluksi.
Varovasti Indira siis kohosi, viimein saavuttaen lehvistöjä ja selvittäen tiensä pujotellen suurten oksien läpi. Hän lekutteli hetken aivan lehvistön pinnalla, mutta aistittuaan ympärillään pelkkää tyhjyyttä – ei eliömuotoja, koneita tai mitään muutakaan mikä olisi viitannut mahdolliseen ilmahyökkäykseen – hän viimein kohosi ylös taivaalle, korkealle, mistä saattoi nähdä varsin pitkälle allaan leviävän maan ääriin. Hän luotasi maata ja taivasta niin silmillään kuin Voiman avulla, löytämättä kuitenkaan mitään sen ihmeellisempää kuin koskematonta luontoa ja sen eliöitä, muttei mitään, mikä olisi viitannut mihinkään siiliä sivistyneempään, ainakaan niillä lähialueilla joihin hänen kurotuksensa Voiman kautta tuntui rajoittuvan. Ja yllättävän pieni alue se olikin, Indiran omaksi hämmästykseksi. Hän rypisti kulmiaan, jatkaen lentoaan eteenpäin.
Merkillistä.
Hidastaen vauhtiaan sen verran että pystyi kaivamaan lennossa yhdestä vyöllään olevasta varustepussista pienen kompassin hän tarkisti suuntansa - oli lentämässä pohjoiseen.
Kompassi sujahti kädestä takaisin vyölle talteen, ja Indira jatkoi eteenpäin, koettaen saada Voimaan samaa otetta joka hänellä siihen ennen oli ollut. Mutta jostain syystä se tuntui lipsuvan hänen otteestaan, kuin hän olisi yrittänyt pyydystää sumupilveä mielensä sormilla. Niin, sumua...
No, tutkimattomat ovat Voiman tiet, sille en mahda mitään.
Suuret siivet pieksivät ilmaa hänen lentäessään eteenpäin.

((Uskaltaako Nagzar tulla seuraksi? :3.))

Keskellä aukeaa, jossain päin tätä kummallista maailmaa istuskeli kiven päällä mustaan tonttulakkiin sonnustautunut miekkonen. Suuri virne oli tämän miehen kasvoilla vaikka tätä ei virnistyttänytkään, se oli vain miten hänen kasvonsa olivat olleet aina syntymästä asti. Nagzar oli kolunnut tätä maailmaa jo jonkin aikaan eikä hän ollut tavannut minkään laista asiaa jolle olisi voinut ruveta juttelemaan koska suurin osa eläimistä joko hyökkäsi hänen kimppuunsa tai pakeni peloissaan hänet nähdessään. Pitkät ja suipot korvat pian noukkivat lähestyvän äänen tulevan häntä kohti ja nar peikko nosti katseensa taivaalle. Mies oli ollut kuulevinaan siipien huminaa, hyvin heikosti ja siristi silmiään. Nagzar katsasteli taivaalle, ja pian näkikin Indiran taivaalla, tosin pisteenä mutta varsin suurempana kuin linnut yleensä. Peikko hieman kallisti päätään tuota liikkuvaa eliötä katsellessaan. 'Lintu?' Oli ainoa ajatus mikä Nagzarin päässä sillä hetkellä vilahti. Mies vilkutti lintua kohti ja tämä katsoi Indiran perään niin kauan kuin pystyi. Nagzar rupesi miettimään voisiko tuon eliömuodon kanssa jutella vaikka ei edes tiennyt oliko toinen vain pelkkä lintu tai sitten hän oli vaan ollut näkevinään pisteen taivaalla. Jokatapauksessa Nagzar nousi seisomaan ja rupesi tähystelemään taivaalle silmät sirillään. Peikko myös pisti aseensa paremmin vyölleen etteivät ne tippuisi. Pian Nag purskahti iloiseen pieneen nauruun koska hän oli ollut näkevinään jonkun tajullisen otuksen ja se oli tarpeeksi lohduttautua ja uskotella itselleen että hän voisi vielä puhua jollekkin ja ehkäpä pelastautua. Parisen viikkoa tässä maailmassa oli ollut kova Nar peikolle sillä tämä oli sekoamisen partaalla juttu kaverin puutteessa. Tietenkin hullulla oli vasaransa mutta se ei koskaan vastannut kumminkaan. Nagzar halusi puhua jollekkin, ei väliä mitä, kunhan voisi taas puhua jollekkin ja tämä vastaisi. Nagzar sai mielestään ajatuksen ja kävi istumaan, ottaen laukustaan jotain. Pian huilun soitto täytti läheisen metsän ja tuuli kansi sointua pitemmällekkin. Nagzar oli soitellut huilullaan jo päiviä mutta tämä päätti kokeilla uudestaan nyt kun oli ainakin ollut näkevinään jonkun järkevämmän otuksen.

((Hahmo on muuten hullu. *nyöks*))

//No mikä ettei ;D Peliseuraa koskaan pistä pahaksi ^^//

Oliko se vain harhaa vai aistinko jotakin äsken?
Indira hidasti vauhtiaan, keskittyen mahdollisimman paljon Voimaan. Aivan kuin hän olisi pyyhkäissyt äsken jotakin muutakin kuin vain metsän tai sen luonnollisten eliöiden olemuksia.
Leveässä kaaressa hän lähti pyörtämään ympäri, takaisin tulosuuntaansa. Voimassa hän haki taukoamatta tuota kevyttä häivähdystä, ja viimein löysi sen - alhaalla oli varmasti joku, ei vain jokin. Pian jo hänen kuulonsakin varmisti asian - lehtikaton alta tulvi ilmoille hänen korviinsa heikko, mutta erittäin elävä ja kaunis huilunsoitto. Hetken Indira kuunteli soittoa yläilmoista, lähtien sitten laskeutumaan alaspäin. Tietyllä varauksella hän sen toki teki, mutta ainakaan toistaiseksi hän ei aistinut mitään vihamielistä tai itseään mahdollisesti uhkaavaa alhaallaolijan olemuksessa. Aina sopi toki epäillä, Voimankin ollessa niin omituisen, etäisen tuntuinen kuin nyt, mutta... Voimalle olento ei ainakaan ollut missään määrin herkkä, kykeneväinen sitä aistimaan.
Indira sujahti takaisin lehtien ja oksien valtaamaan ilmatilaan, tuohon hämyiseen mutta kiehtovaan ja hänelle hyvin kodikkaaseen maailmaan suurten puiden varjoissa. Nyt hän näki huilunsoittajan, olennon, joka ei näyttänyt aivan ihmiseltä, mutta ei myös minkään sellaisen lajin edustajalta, jonka Indira olisi ennestään tuntenut.
Viimein Indira laskeutui muutaman metrin päähän toisesta, jääden kuuntelemaa tuon soittoa. Se oli taitavaa, otus ei ollut lainkaan kehnompi muusikko.
" Kaunista. " Totesi wryeth viimein.

Nagzar jatkoi soittoaan tuon kiven päällä ja tämä tähyili välillä ilmaan. Wryethin laskeutuessa hänen lähelleen, Nar peikko kallisti päätään ja tämän silmät kirkastuivat. Mies pisti huilunsa pois ja vain istui tuijottaen tuota kummallista lintu neitiä hetken. "Kiitoksia, lintuneiti. Osaatte puhua, se on harvinaista näissä piireissä." Nagzar sanoi tuo hirveän leveä virne kasvoillaan mutta mies kuulostanut kuin olisi huvittunut, hän kuulosti ihan normaalilta siinä missä kuka tahansa muukin. Nagzar oli salamurhaaja ja yritti eristää itsensä ihmisistä mutta tämä henkilö oli ilmiselvästi jopa hänelle lintu, joten toiselle puhuminen olisi kai sitten hänen logiikkansa kannalta okei. Nagzar ponkaisi maasta, tehden suuren loikan kiveltä ja vauhtia ottamatta suoraan Indiran eteen ja nosti kätensä kuin kätelläkseen. "Minä olen Nagzar, kuka sinä olet?" Peikko esitteli itsensä ja kaikki mitä hän teki tai sanoi tuntui vain viattomalta kiinnostukselta ja sitä se olikin. Nagzar ollessaan jopa hyvinkin erikoinen otus monelle, ei ollut itse koskaan nähnyt puhuvaa lintua ja tälle tämä uskalsi oikean nimensäkkin kertoa sillä linnuista Nagzar piti ja koska toinen oli lintu niin tämä kertoisi vaikka elämän tarinansa heti. "Ette taida olla kotoisin täältä? Minä en ainakaan ole enkä ole tavannut mitään järkevää otusta tähän asti joten hauska tutustua." Nagzar pälätti menemään sillä parin viikon hiljaisuus oli ollut peikolle liikaa, vaikka hän oli tappaja hän piti puhumisesta silti varsin paljon. Mies myös piti lakkiaan hiukan silmillään auringon takia sillä Nag ei juuri pitänyt siitä. Tonttu ei ollut juuri kovin perusluonteensa tapainen mutta hän oli tosiaan tappokone rahasta, ei täällä ollut kaupunkeja tai sillä samalla rahaakaan joten tappamisen syyt olivat jopa hänen sekopäisyydelleen pienet, tottakai hän tappoi huvikseenkin mutta se saisi nyt jäädä koska ainoan puhuvan ja älyävän olennon tappaminen olisi tyhmää jopa häneltä. Nagzarin virne muuttui suureksi hymyksi pian ja tämä rupesi katselemaan tarkemmalla silmällä Wryethiä, ymmärtääkseen paremmin mikä toinen oli.

Indira oli hieman pahoillaan, että toinen lopetti soittamisen, sillä hän oli nauttinut siitä, mutta toisaalta oli hyvä että toinen oli valmis kommunikoimaan eikä ainakaan osoittanut vihamielisyyttä häntä kohtaa. Wryeth katseli otusta edessään ja vielä enemmän sen leviävää virnettä. Mukava sentään, että hän oli löytänyt jonkun muunkin, joka näytti olevan samassa tilanteessa kuin hän itse. Hienoinen epäluulo hänen mielessään häivähti, mutta koska hän ei Voimassakaan yhä tuntenut mitään epäilemisen arvoista, hän ei nähnyt syitä olla vastaamatta toiselle.
” Indira Aqui on nimeni, kuin myös hauska tutustua. ” Hän totesi, hymyillen hieman Nagzarille.
Siinä missä wryeth taisi olla hyvinkin outo olento toiselle, oli tuo myös ennennäkemätön laji Indiralle. Se muistutti hieman caariittia tai lannikia, mutta oli aivan liian pitkä ollakseen sellainen. Tosin Indira oli jo todennut olevansa aivan muualla kuin omassa tutussa maailmankaikkeudessaan, joten tuskin hänen kannattaisi ruveta koettamaan tunnistaa toista minkään aiemmin tuntemansa lajimääritelmän perusteella.
”Ei, en ole minäkään täältä. Olisi itsekin mukava tietää, missä tämä ’täällä’ edes tarkkaan ottaen sijaitsee… Ei ainakaan missään minun tuntemani maailmankaikkeuden rajoissa. ”
Indira pohti hetken ja pudisti siipiään laskostaen ne sitten selkäänsä vasten, niiden jäätyä vielä puoliavoimiksi hänen laskeuduttuaan. Koska toinenkaan ei tunnustanut olevansa kotoisin tältä oudolta planeetalta, päätti Indira, että pysyisi tuon seurassa ainakin jonkin aikaa. Tämä tuntui kierrelleen jo jonkin verran ympäriinsä, enemmän kuin Indira, ja voisi ehkä tietää jotakin hyödyllistä.
” Oletko sinä siis kauankin ollut täällä? Mistä tulet, ja miten päädyit tänne? ”

Nagzar kierteli Indiran ympärillä ja katseli tätä hieman joka kulmasta sekä taputteli käsiään yhteen pienesti kun kuuli toisen puhetta, toisen olion puheen kuuleminen oli erittäin mukavaa sen parin viikon, ehkäpä kuukauden ajan hiljaisuuden jälkeen. "Minun tietääkseni... Tämän maailman kokonais nimi on Shik'ha. Kummallisen kuuloinen minusta." Nagzar sanoi ja rupesi seisomaan käsillään, pitäen silti katseensa visusti Indirassa kun tämä kysyi häneltä miten kauan hän oli täällä ollut. "Menetin ajan tajuni alussa koska halusin niin kovasti tutkia tätä maailmaa.. Mutta olen viettänyt näillä mantereilla noin kuukauden. Itse synnyin Garuhame nimisen kuningaskunnan liepeillä ja olen kyseisestä paikasta kotoisin. Olin istuskelemassa kiven päällä ja vaan rauhoittumassa kunnes kirkkaaltava taivaalta iski salama, ja pam! Olin täällä. Maailmani nimeä minä EN muista." Nagzar sanoi ja sitten hypähti pienellä paikoillaan voltilla taas jaloilleen. "Entä sinä? Mistä tulet ja kuinka kauan olet ollut täällä, Indira?" Nagzar kysyi hymyillen hyvin leveästi että hänen veitsenterävät hampaansa näkyivät ja välkehtivät oikein... Somasti. Nagzar jopa pysyi hetken paikoillaan ja pisti kätensä leualleen miettivästi. "Kuulutko kenties johonkin kulttiin kun sinulla on noin... "Kuuliaiset" vaatteet?" Nagzar kysyi osoittaen Indiran asustusta hieman epäilevästi. Oli mahdollisuus että toinen oli jonkinlainen salamurhaaja kuten hänkin tai sitten jonkun ritarikunnan jäsen, sellaisen tunteen hän ainakin toisesta sai. "En ole nähnyt koskaan puhuvaa lintua. Voisiko Indira neiti myös kertoa mikä hän on? Itse olen Nar peikko." Nagzar kyseli hetken päästä, tappajan vaistot olivat jääneet suuren puhumisen halun ja mielenkiinnon alle mikä teki Nagzarista varsin vaarattoman kaikelle paitsi perhosille. "Oletan myös että olette nainen." Nagzar sanoi kummallinen mielenkiinto äänessään, kuin mies ei olisi kyseistä sukupuolta oikein tavannutkaan ja sehän oli totuus. Nagzar ei koskaan ollut nähnyt äitiään ja naiset ketkä hän oli tavannut olivat joko potkineet häntä persauksille tai kuolleet hänen aseistaan, kumma juttu oikeastaan. Nagzar myös etsi salaa katseellaan toiselta mahdollisia aseita koska jos toinen olisi jostain ritarikunnasta niin hän voisi pian löytää toisesta vihollisen, vaikka häntä yhä inhotti ajatus käydä ainoan juttukaverinsa kimppuun.

” Shik’ha… Mutta sehän… ” Wryethin ilme kirkastui hetkeksi, mutta laantui jälleen peruslukemille.
Sana muistutti Indiran äidinkieltä, mutta jostain syystä hän ei millään saanut päähänsä mitä sana olisi tarkoittanut.
” Sana vaikuttaa tutulta, paikan nimenä ei. Aivan kuin se olisi ennen puhumaani kieltä, mutta sen merkitys on kadonnut mielestäni. ”
Nyt kun tarkemmin ajatteli, hän pystyi kommunikoimaan täydellisesti tuon vieraan olennon kanssa, vaikka kumpikin oli vasta törmännyt toiseen, eikä taatusti ollut nähnyt aiemmin. Mielessään jedi kurtisti kulmiaan, jopa hieman hämmentyneenä, sillä tämä uusi maailma tosiaan oli täynnä odottamattomia yllätyksiä.
Toisen puheentulva tuli hänelle myös hienoisena yllätyksenä. Tietyssä mielessä Indiraa hieman häiritsi se, miten tuo kiersi häntä ympäriinsä melkein kuin nälkäinen peto saalistaan, mutta jos toinen päättäisi hyökätä, liikutti Indira siipiään huomaamattomasti sen verran, että olisi valmis ponkaisemaan ilmaan ja pois minkään ulottuvilta jos tarve vaati.
Garuhamen kuningaskunta ei yllättäen sanonut jedille mitään, joten hän päätteli toisen joutuneen Shik’haan jostakin aivan toisesta universumista, kenties toisesta ulottuvuudestakin kuin hän itse…
Mielenkiintoisinta kaikessa oli tietysti se, että tämä Nagzariksi itseään nimittänyt olentokin totesi vain yhtäkkiä siirtyneensä paikasta toiseen, kuten Indirakin. Ei ehkä aivan kirkkaan salaman saattelemana, mutta yhtä salaperäisesti vähintään. Merkillistä.
Toisen herkeämätön kysymystulva kuitenkin pommitti Indiraa, joten hän antoi omien mietteidensä jäädä hetkeksi.
” Kotiplaneettani on Wrieght, vaikka olen elänyt suurimman osan elämästäni muualla. Täällä… Shik’hassa olen ollut ehkä puolen päivää, jos sitäkään. ” Indira lausui paikan nimen uudelleen, hämärän muistikuvan jomottaessa mielensä perukoilla, muttei silti muistanut, mitä sana olisi voinut hänelle joskus tarkoittaa. Aivan varmasti se jotain… Mutta toisen kysymys kultista sai wryethin hieman nostamaan kulmiaan, ja naurahtamaan kevyesti, hieman huvittuneena.
” Enpä nyt välttämättä sitä ihan kultiksi kutsuisi… Kuuluin ennen jediritarikuntaan, mutta olen jättänyt sen taakseni jo kauan sitten. Lähes, ilman pienenmoista katastrofia joka kotiuniversumissani oli käynnissä, kun tulin pyyhkäistyksi tänne… Mutta silläkään ei taida enää olla mitään merkitystä. Mutta en voi väittää, etteikö tämä olisi mukava ja käytännöllinen asustus, joten se minulle on jäänyt. ”
Ja onneksi hieman jotain muutakin, nyt näin ohimennen ajatellen… Kevyellä Voiman kosketuksella Indira varmisti, että hänellä todella oli vielä valosapelinsa mukanaan. Tietysti sen olisi pitänyt olla ensimmäinen asia, jonka jedi tarkistaa tilanteessa missä hyvänsä, mutta silloinen hämmästys oli sekoittanut Indiran ajatukset niin lahjakkaasti, että tämä oli unohtanut syvimmällekin kalloonsa taotun ohjenuoran. Oman mestarinsa nuhteet nousivat kevyesti Indiran mieleen. Vaikka hän ei ollut itseään jediksi kutsunut aikapäiviin, minkäpä entinen mestari itselleen mahtoi.
Sapeli oli sentään piilossa eikä sitä löytäisi kuin Indiran käsi, tarkinkaan katse sitä ei hänen Voimahämäyksensä ansiosta erottaisi, paitsi toinen olento, joka mahdollisesti Voiman tuntisi. Tosin toinen vaikutti tulevan sellaisesta maailmasta, jossa tuo varsin korutonta metallista kädensijaa tuskin olisi tunnistettu edes aseeksi, saati sitten ehkä yhdeksi vaarallisimmista sellaisista. Ja kantajaa sen mukaiseksi vastustajaksi…
Vaikka pieni muutos Voiman tunnussa ja toisen hieman arvioivassa katseessa kertoi, että tämä tunnisti jotakin Indirassa. Wryeth pysyi valppaana, vaikka päällisin puolin rauhallisena. Hänellä ei olisi mitään syytä vahingoittaa toista, ellei tämä itse päättäisi ryhtyä väkivaltaiseksi. Kuten toinen ehkä aavisti jotain hänestä, saattoi Indirakin nyt hieman aistia Nagzarista, ettei tämä ehkä ollut aivan kuka tahansa metsän keskelle eksynyt… Nar peikko.
” Lintu en aivan ole, wryeth on lajini. Jos se jotakin on, niin lintuhumanoidi. Ja kyllä, tunnustan itseni naaraaksi. ”

Nagzar oli aivan ihmeissään uusien asioiden tullessa toisen suusta ulos ja peikko rupesi heti miettimään mitä mikäkin tarkoitti. Mies pisti käden jälleen miettivästi leualleen vaikka ilmeisesti mies virnisti kuin viimeistä päivää vaikka asia ei oikeasti niin ollutkaan, omassa mielessään hän näytti hyvinkin miettivältä. "Jedi? Onko se jokin ritari arvo?" Salamurhaaja kysyi hyvin innokkaalla äänen sävyllä, silmät kiiluen mielenkiinnosta. Nagzar oli työskennellyt ritarin kanssa Garuhamessa mutta kyseinen mies oli ollut paljon suurempi kuin tämä Wryeth sekä suureen panssariin sonnustautunut sekä suurta miekkaa käyttänyt. Tämä naaras ei pitänyt ollenkaan rautaa suojanaan eikä näyttänyt omistavan aseita. Peikko itse toki myös oli asusteessa mikä antoi hänen liikkua paremmin mutta hänen neljä asettaan näkyivät hänen lantionsa paikkeilla. "Myös nämä planeetat ja universumit mistä puhut ovat minulle varsin uusi aihe.. Mutta niillä on varmaan jotain tekemistä maailman kanssa." Nagzar sanoi mielenkiinto äänessään. Nagzar joka oli elänyt varsin keskiaikaisessa maailman kaikkeudessa ei tiennyt juuri mitään universumi sanasta saati planeetoista, ehkä lapsena mutta hän piti niitä ihmisiä hulluna. Peikko sai nolostuneena mielessään myöntää olleensa väärässä. "Hyvin kiintoisaa, neiti Indira. Tulet varmasti mielenkiintoisesta maailmasta." Nagzar sanoi erittäin innostuneena uudesta tuttavuudestaan. Miehen tappajan vaistot tosin varoittivat että tämä naaras osaisi puollustaa itseään tarpeen tullen mikä lisäsi peikon mielenkiintoa yhä enemmän. Peikko tajusi käyttävänsä neiti nimikettä toisen nimessä mutta se kai oli jäänyt hänen kasvatuksestaan. Nagzar kohautti olkiaan mielessään ja virnisti hieman enemmän kuin teki aina yleensä. "Mitä aiotte tehdä nyt kun olette täällä?" Nagzar kysyi mielenkiinnolla mutta salaa halusi itsekkin vastauksen tähän kysymykseen. Niin, mitä nyt? Nagzar koetti pidättää kysymys tulvaansa edes hetkeksi ja vain katseli Indiraa taukoamatta. Toisen maailma oli varmasti kaikesta päätellen hyvin erilainen hänen omaansa verrattuna ja nähtävästi toisen maailma oli myös kehittyneempi jollain tasolla, nämä päätelmät Nagzar teki hyvin syvällä mielessään ja piti mielensä muutenkin vankkojen rautamuurien takana, tai niin hän aina yritti koska silloin kerran kun häntä mielihallittiin kerran.. Nagzar tosin värähti takaisin maailmaan näistä monipuolisista ajatuksistaan ja mietti että tuon naaraan tulon jälkeen jokin oli ollut oudosti. Liekö peikko aistinut jollakin pienellä tasolla voiman toisessa vai vaan ihmettynyt naaras lintuhumanoidin tulosta jäi epäselväksi jopa peikolle itselleen. Nagzar oli yhä tiedoton toisen aseesta mitä toinen kantoi eikä olisi uskonut moisen rautamötikän edes olevan ase jos olisi siihen huomionsa saanut. Nagzar tosiaan ei voimaa tuntenut koska hänen universumissaan sitä ei joko ollut tai tunnettu. Heillä oli omat maaginsa mutta sitä nyt ei voimaksi voinut luetella. "Me saatamme tosin olla ainoat puhuvat otukset täällä. Tähän olet ainoa elämänmuoto kenen kanssa olen pystynyt juttelemaan.." Nagzar totesi, vastaten myös kysymättömään kysymykseen oliko Nagzar tavannut muita ennen Indiraa.

((Hiukan sekavaa ehkä. Anteeksi D: ))

” Kysyt paljon, Nagzar. ” Indira naurahti.
” Minulla voi mennä hetki selittää asioita, mutta jos todella tahdot kuulla, niin voin kyllä kertoa niistä jotenkin. ”
Tietyssä mielessä tilanne huvitti wryethiä suunnattomasti: Olihan hän täysin vieraalla planeetalla, tietoakaan milloin ja missä, ja mitä hänelle tapahtui? Ilmeisesti hän päätyi selostamaan kerran hylkäämästään ritarikunnasta ensimmäiselle vastaan tulleelle älylliselle olennolle.
Hän pohti hetken, mitä vastata toisen kysymyksiin ainakin ritarikunnan osalta, sillä ei ollut aivan varma josko Voimasta kannatti toiselle mainita.
” ’Jedi’ itsessään ei ole varsinainen arvo, vaan se on, mitä me – he – olemme. Siihen vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia ja tietty koulutus, mutta ritarikunnan tehtävänä oli joka tapauksessa ylläpitää rauhaa ja järjestystä ennen kaikkea omassa galaksissamme, mutta myös muualla meidän tuntemassamme universumissa. ”
Aivan. OLI. Niin… Hänen tahtomattaankin kylmä värähdys kulki pitkin Indiran selkärankaa, mutta hän jätti sen muutoin huomiotta ja jatkoi.
” Mitä planeettoihin, universumeihin ja galakseihin tulee… Kyllä, niillä on tekemistä maailman kanssa. Eri maailmat sijaitsevat planeetoilla. Maailma, johon sinunkin kuningaskuntasi kuului, on siis sijainnut jollakin planeetalla. Useammat planeetat aurinkokuntineen – niin, yhdessä aurinkonsa tai useampien sellaisten kanssa – muodostavat puolestaan galakseja, jotka puolestaan sijaitsevat universumissa eli maailmankaikkeudessa, joka vain on, hmm, kaikkialla. ”
Indira tiesi selittäneensä yrityksensä mukaan hyvin yksinkertaisesti ja muutoin keskinkertaisesti, mutta eiköhän se ainakin vähän peikolle valottanut asiaa.
Hän hymyili ystävällisesti toisen innostukselle – tietyllä tapaa se oli hieman huvittavaakin. Mutta Indiran täytyi muistuttaa itselleen, että toinen tuli – kertomansa perusteella – varmaankin aivan erilaisesta maailmasta ja kaikkeudesta kuin hän, joten se, mikä saattoi olla jedille itselleen arkipäivää, saattoi olla ennenkuulumatonta toiselle.
” Mielenkiintoinen on mielenkiintoinen sanavalinta. ” Indira hymyili.
” Mutta tavallaan olet kyllä oikeassa. Nyt kun ajattelen asiaa, voisi monia kotigalaksini planeettoja, kansoja ja asioita pitää varsin mielenkiintoisina. Kuvittelepa maailma, joka on kokonaan valtavan meren peitossa, tai kansa, joka rakentaa kaiken, aivan kaiken lasista, joka soi hyvin kauniisti kun tuuli puhaltaa sen onkaloissa… Melkein kuin sinun huilusi. Tai planeetta, joka on yhtä hiekkaerämaata, tai maailma, jolla on kaksi aurinkoa… Wrieghtillä niitä oli vain yksi, mutta kuita oli kolme. Tosin kotiplaneettani ei muuten ole kovin erikoinen, sen pinnalla on melko lailla vain metsää ja järviä… Itse asiassa juuri tämäkin metsä muistuttaa kovasti kotikontujani. ” Ajatus sai Indiran ilmeen muuttumaan hieman haikeaksi.
” Mitä aiotte tehdä nyt kun olette täällä? ”
Sitä Indirankin oli alkanut jo lentäessään miettiä. Uusi planeetta, jolta hän ei varmasti pääsisi ainakaan lähiaikoina pois. Ei hajuakaan missä ja milloin se sijaitsi - sillä Indirasta oli alkanut tuntua ettei hän ollut enää edes aivan samassa ajassa, josta oli lähtenyt. Voima toki oli, mutta se oli ollut aina ja oli aina oleva (tai niin joka jedille oli pienestä pitäen opetettu) eikä hän saattanut aistia ketään muuta, joka olisi ollut yhteydessä siihen... Ei ketään. Se voisi olla kaukana menneessä… Tai ei aivan niin kaukana tulevaisuudessa.
” Siitä, mitä nyt aion tehdä, minulla ei toistaiseksi ole vielä mitään suunnitelmaa… Luultavasti tutustun hieman paremmin ympäristöön, ja koetan kierrellä josko täältä löytyisi muitakin, jotka ovat vain tulleet pyyhkäistyiksi tänne. Sanot, että täällä on useampia mantereita? ”
Indira piti hetken tauon, katsellen toisen virnettä.
” Mitä mieltä sinä muuten olet, miten me olemme voineet vain joutua tänne? ”

Pikkuinen nar peikko, tai siis pikkuinen ja pikkuinen, olihan mies varsin pitkä, oli hyvin ihmeissään ja tuijotti Indiraa suu hiukan avoinna toisen kertoessa näistä kummallisista asioista mutta kyllä salamurhaaja jotenkin tajusi tämän kaiken, itseasiassa nyt hän ymmärsi paljon paremmin kuin ennen. "Ai niinkö se olikin..." Nagzar sanoi itsekseen ja iski kätensä toista vasten kuin olisi ymmärtänyt suurenkin salaisuuden vihdoin ja viimein. Mies hymyili, vaihtaen virneensä hymyyn. "Kyselen paljon koska on niin paljon mitä en tiedä. Planeettani ei ollut keksimisen ihme eikä meillä tälläisiä kovin uusia asioita ollut." Nagzar sanoi hymyillen tuolle lintuhumanoidille kuka ystävällisesti kertoi hänelle uusia asioita mitkä valaisivat peikon maailmaa suuresti, mutta tietenkin vastaukset herättivät uusia kysymyksiä tässä miehessä kenen elämä oli ollut hyvin erakkomaista. Mies kumminkin tiesi että toisella oli jotain näitä taitoja ja koulutusta että toinen joskus oli ollut jedi. Nagzarin ilme venyi taas hämmästykseen kun toinen rupesi puhumaan eri planeetoista, lasisista planeetoista ja monista kuista. "Planeetta pelkästä lasista. Varsin haurasta kansaa.." Nagzar sanoi selvä ihmetys äänessään ja tämä kallisti päätään pienesti samalla kun jatkoi Wryethin katselemista. Indiran kysyessä häneltä jotain, kasvoi miehen virne koska tämä piti kysymyksiin vastailustakin, ei sillä että hän sitä myöntäisi. "Aivan... Tässä maailmassa, tai planeetalla on ainakin kolme mannerta. Tämän mantereen nimi missä me olemme, on Zh'aggar. En tiedä miksi tiedän sen nimen. Mutta tiedän mantereiden ja paikkojen nimet kun saavuin tänne, enkä edes tiedä miksi. Enkä edes tiedä miksi ymmärrät minun kieltäni. Garuhamen yhteis kieli on varmasti erilainen teidän kielestänne.." Nagzar sanoi hämmentyneenä, nyt vasta ajatellen koko asiaa. Nagzar mietti hetken toiseen kysymykseen. "No... Katsoen sitä että me olemme tähän aisti ainoat lähimaastolla, asutuksia tai mitään muutakaan ei nähtävästi ole.. Meidät on valittu jostain syystä tänne. Kuulostaa monesta varmasti typerältä, mutta muuta syytä en löydä. On mahdotonta joutua paikasta toiseen satunnaisesti. Jokin syy meidän tuloomme varmasti on.. Vaikka en löydä syytä miksi minut olisi valittu mihinkään." Nagzar sanoi esittäen kantansa ja kohautti lopuksi olkiaan. "Tosin voin olla väärässäkin. Tämä on erittäin outo tilanne joten äskeinen oli ainoa mitä keksin tällä hetkellä. Vaikka toisaalta minulle se on aivan sama.. Minulta ei jäänyt sinne ketään..." Nagzar sanoi ehkä pienen pieni määrä surua äänessään mutta sitten tämä nosti päänsä taas Indiraa kohti. "Jäikö sinulta perhettä tai sellaisia sinne sinun galaksiisi?" Nagzar kysyi mielenkiinnosta.

Indira vastasi toisen hymyyn omallaan, nyökäten hyväksyvästi.
” Heh, eivät kysymykset minua haittaa, ymmärrän kyllä maailmojemme erilaisuuden. Siitäkin vain on jonkin aikaa, kun tavalla tai toisellakaan olen kenellekään mitään opettanut… Että minulta olisi kysytty jotakin. Mutta kysele vain toki, voin yrittää selventää asiaa jos vain suinkin osaan. ”
Miehen maininta peräti kolmesta mantereesta herätti puolestaan Indiran mielenkiinnon. Planeetta siis ei ollut aivan pieni, sillä ainakaan lentäessään Indira ei ollut nähnyt merta, mikä tarkoitti että tämäkin manner oli ihan suhteellisen suuri, ja kun siihen lisäksi pari muuta, saatiin arvioltakin ihan keskikokoinen planeetta. Mutta vieläkään Indira ei osannut yhdistää sitä mihinkään tuntemaansa, varsinkaan tämänkään mantereen nimen perusteella… Zh'aggarko se oli? Tämäkin sana maistui Indiran kielellä häiritsevän tutulta, mutta yhäkään hän ei osannut yhdistää sitä mihinkään konkreettiseen asiaan tai käsitteeseen. Ja se jos mikä häiritsi häntä.
Ajatuksissaan wryeth pudisti päätään. Jos hän oli todella siirtynyt jonnekin aivan muualle, vaikka sitten toiseen universumiin tai jopa ulottuvuuteen, hän turhaan tuhlasi aikaa ja ajatuksia koettaessaan paikantaa itseään maailmankaikkeuden kartalta, joka ei täällä enää näyttänyt pätevän. Noh…
Mitä tuli Nagzarin mielipiteeseen heidän mahdollisesta kohtalostaan, Indira nyökkäsi, sillä nykyiset olosuhteet huomioon ottaen se kuulosti varsin järkevältä. Wryeth oli jokseenkin samaa mieltä toisen kanssa, vaikka se sotikin hieman hänen tuntemaansa logiikkaa vastaan. Toisaalta moni muukin asia koko ’siirtymisessä’, kuten hän oli asiaa alkanut mielessään nimittää, soti lähes kaikkea hänen oppimaansa ja logiikkaansa vastaan. Ilmeisesti kielikysymykseenkin vaikutti jokin suurempi, eikä se taatusti ollut Voima, jos toinenkin oli jo havainnut saman kuin Indira sen suhteen.
Mutta Nagzarin kysymys perheestä tai muista taakse jääneistä tuli Indiralle pienenä, henkisenä yllätyksenä, ja hän säpsähti hitusen toisen esittäessä sen. Hänen ilmeensä vakavoitui hänen vastatessaan, jo siksikin että koko asian ajatteleminen ei ollut hänestä niinkään miellyttävää, juuri siksi ettei hänen jälkeensä ollut jäänyt montaakaan.
” Ei, minulla ei ollut koskaan perhettä sanan varsinaisessa merkityksessä, oikeita vanhempiani tuskin tunsin elettyäni koko lapsuuteni ritarikunnan parissa… Vain mestarini oli minulle lähinnä kuin äitini, ja ritarikunta perheeni. Mutta siinä tilanteessa, jossa maailmani oli siirtyessäni, monikaan ystävistäni tai kumppaneistani, saati ritarikunnasta ei ollut enää edes hengissä, tai sitten aivan rajoilla, josko selvitä vammoistaan tai ei. Aika ja paikka, jonka jätin jälkeeni, sisälsi silloisessa nykyisyydessään lähinnä surua ja kuolemaa. ”
Indira huokaisi syvään, luoden hetkeksi katseensa kohti lehtien tummanvihreää, korkeaa kattoa. Niin, mitäköhän oli käynyt jäljelle jääneille hänen kadottuaan? Missä olivat nyt hänen mestarinsa, ystävänsä? Senaattori? Taikaviitta? Indira huokaisi uudelleen.
” Anteeksi, ajatus vain… ” Hän hymähti laskien katseensa takaisin lehdistä ja katsoen taas Nagzariin.
” Taidan todella olla vain erakko, jolta ei myöskään jäänyt paljoa taakseen. ”
Ryhdistäydy!
” Entäpä jos - ”
Mutta ennen kuin Indira ehti lausua seuraavaa ajatustaan, ilmaa halkoi vaimea mutta sitäkin selvempi kurina. Wryethin ryhti lysähti hieman.
” Anteeksi. Siitä taitaa todella olla aikaa, kun minulla oli aikaa nokkaista mitään kunnollista kupuni täytteeksi… ”

Nar peikko päästi pienen naurahduksen toisen kuristessa nälkäänsä, mutta ei pilkkaavana. "Sano vaan mitä olit sanomassa, haluan kuulla. Voin samalla etsiä sinulle syötävää, kerrot vain oletko kasvin vain lihan syöjä vai kelpaako kumpikin?" Nagzar kysyi virnistäen leveästi koska hän voisi ruuan haku reissulla harjoittaa tai ainakin tarkastaa taitojaan jossain määrin, ettei hän vaan olisi ruostunut näiden parin viikon aikana. Indiran kertomukseen maailmastaan oli kuulostanut sen verran surulliselta että peikko ei enää kysynyt siitä aiheesta mitään koska mies muisti oman menneisyytensä ja miten hänestä oli tullut sellainen kuin hän oli. Kaikkea menneisyyksistä ei tarvinnut muistaa tai varsinkaan puhua. Nagzar katseli samalla ympärilleen, ihmettyneen keskittyneesti ja tämä katseli lähiympäristöä tarkoilla peikon silmillään, eläimien, marjojen, tai jonkin muun ruuaksi kelpaavan varalla ja miehen tarkat peikon korvat kuuntelivat jos vettä olisi lähellä, hän pystyi kertomaan hetkessä kaiken lähiympäristössä olevan vaikka hän seisoi paikoillaan, mutta se nyt oli salamurhaajan yksi perus kikoista heidän maassaan. "Minäkin olin erään sorttisessa järjestössä.. Mutta en suinkaan ritari ollut, kuten asusteeni saattaa antaa ilmi." Nagzar sanoi virnistäen kun samalla katseli ympärilleen, hän voisi myös napata itselleen jotakin syötävää siinä samalla. Musta, silmille näkyvä taika rupesi kiertämään Nagzarin sormia ja ne pian muuttuivat teräviksi rauta kynsiksi ja pitenivät hiukan. Nagzarin harmiksi moinen oli tosi pieni temppu ja olisi tuhansia asioita mitä kunnon magiikalla voisi tehdä. Nagzar päätti joskus saada kirjan oman maailmansa magiikasta ja opetella sen saloja, miten hän saisi moisen kirjan toisesta universumista oli taas varsin toinen asia. Nagzar tosiaan muutti kyntensä mutta hän ei tuntunut vieläkään vaaralliselta, hän aikoi vain hankkia ruuan noilla salamurhan välikappaleilla.

Indira pohti hetken. Nälkäänsä hän mietti, että olihan hänellä toki joitakin ravintokapseleita pakkauksissa vyöllään, mutta koska täällä varmasti olisi tuoreempaakin ruokaa tarjolla, hän päätti jättää ne pahemman hädän varalle. Mitä tuli siihen, mitä hän oli sanomassa, hän ei muistanut.
” Anteeksi, ajatukseni katkesi täysin, en muista mitä olin sanomassa. ” Hän hymyili sitten hieman pahoittelevasti.
” Ja kiitos, mutta voin kyllä etsiä oman ruokani itsekin. Niin, olen kyllä pääosin lihansyöjä mutta myös sekaravintoinen… Tai voimmehan toki yhdessäkin etsiä tai koettaa saalistaa jotain..? ” Hän lisäsi huomatessaan kuinka toinen alkoi selvästi tarkastella heidän ympäristöään tarkemmin. Indirakin avasi aistejaan nyt, melkein vaistomaisesti myös Voiman kautta, etsien elävien olentojen olemuksia lähiympäristöstä. Hän nyökkäsi ja äännähti hyväksyvästi toisen kertoessa kuuluneensa myös jonkin sortin järjestöön. Hetken wryeth sai vielä etsiä, mutta kohta löysikin muutaman sadan metrin päästä jonkin otuksen olemuksen, luultavasti kuitenkin eläimen. Se oli suhteellisen suuri, joten se voisi olla hyväkin ja varsin riittävä ravinnonlähde heille molemmille. Hän myös aisti, että se oli hieman aukeammalla paikalla, joten se olisi suhteellisen helppo paikantaa ilmastakin käsin, mutta hieman vaikeampi yllättää. Mutta niinpä, pitäen keskittymisensä olennon olemuksesta tiukasti takaraivossaan, hän oli jo melkein aukaisemassa nokkaansa kertoakseen toiselle löydöstään, kunnes muisti ettei tämä luultavasti tiennyt Voimastakaan – eikä varmasti ainakaan siitä että Indira osaisi sitä käyttää. Taas Indira pohti olisiko viisasta paljastaa asia toiselle, olihan hän jo kerran jättänyt sen tekemättä. No, jos heidän yhteistyönsä pysyisi ja pelaisi jatkossakin ja hän uskaltaisi laskea tämän otuksen liittolaisiinsa…
Yllättyneenä Indira kuitenkin kohotti pian kulmiaan, Nagzarin käyttäessä magiaansa ja luodessaan itselleen nuo terävät kynnet.
Ah, hänkin osaa siis käyttää jonkinlaista voimaa.
Indira tunsi onnekseen hetimiten, ettei kynsiä ollut tarkoitettu häntä varten, joten hän pysyi yhä rauhallisena. Mutta pian hänen nälkänsä muistutti häntä uudelleen äänekkäästi olemassaolostaan. Hän päätti ehdottaa suuren otuksen pyydystämistä Nagzarille.
” Mitä jos tosiaan koettaisimme etsiä jonkun suuremman saaliin ja kaataa sen yhdessä? Ruokaa voisi silloin hieman varastoidakin, jos lihaa vaikkapa kuivaisi ja pakkaisi mukaan, mikä ei varmasti olisi kovinkaan pahitteeksi. Yhdessä voisimme myös yllättää jonkin sekä maasta että ilmasta käsin. ” Hän muotoili asiansa ettei paljastanut jo suoranaisesti löytäneensä jotakin.

"Ah... No ei se mitään jos ajatuksesi katkesi.. Kai.." Nagzar sanoi samalla kun tarkkaili ympäristöään kunnes hänen korvansa liikahtivat huomattavasti, hän oli kuullut jotakin parin sadan metrin päässä. Varsin painava jalanjälki mikä kuului jollekkin häntä suuremmalle otukselle. Nagzar havahtui kummallisesta salamurhaajan maailmastaan Wryethin sanoihin ja laski kätensä sivuilleen. "Kuulostaa hyvältä. Noin sadan metrin päässä tuohon suuntaan pitäisi olla jotain suurempaa. Se on ainakin tarkistamisen arvoinen." Nar peikko ilmoitti ja osoitti suuntaan missä Indira oli aistinut otuksen olevan. Voimaa ei Nagzar osannut käyttää mutta hänellä oli hiotut aistit mitkä helpottivat salamurhaamista ja ruuan etsiminenkin helpottui, hyvä kuulo oli Nar peikoilla synnynnäinen. "Sinä varmaan voisit yllättää ilmasta käsin koska minä en osaa lentää." Nagzar totesi oleellisen ja samassa "katosi". Indira kyllä pystyi näkemään Nagzarin yhä siinä mutta hänen sydämmensä ääni oli lähes kadonnut ja vaikka hänet näki siinä, ei sitä itse melkein osannut tiedostaa vaikka hänet voimassa vielä tuntisikin. Se oli salamurhaajan yksi perusoppeja, jos hän liikkuisi vielä ja varjoja olisi lähellä, hän katoaisi silmistäkin. "Mennäänkö?" Nagzar kysyi ja rupesi kävelemään rauhallisesti kohti eläimen suuntaan, kynnet yhä sivuillaan. Nagzar oli opetettu olemaan kylmän rauhallinen tappaessaan, jopa enemmän kuin useimmat muut ja hän osasi tehdä itsestään näkymättömän normaalille kansalle vaikka hänet pystyikin näkemään, se oli erittäin eriskummallinen taito, mutta kaikki salamurhaajat osasivat tämän käytäntö tavan jossain määrin Garuhamessa, siksi Nagzar ei ihmetellyt yhtään että lintu meinasi törmätä häneen juuri äsken. Nagzar oletti että Indira oli jo lähtenyt ilmaan joten Nagzar piilotti itseään puiden varjoihin samalla kun läheni otuksen olinpaikkaa. Mies mietti pitäisikö hänen käyttää oikeita aseitaan, tai jopa huiluaan tähän kaatoon vai riittäisivätkö hänen kyntensä. Peikko luotti Indiraan joten hän pystyi keskittymään täysin tähän metsästykseen mikä tosin ei ollut yhtä mukavaa kuin murhatyöt. 'Olisi kai pitänyt kertoa hänelle että syön eniten ihmislihaa... Nojaa.' Nagzar ajatteli ja jatkoi taidokasta hiivintäänsä kohti päivän saalista.

((Erm jotain sekavaa))

Hiljaisella nyökkäyksellä Indira levitti siipensä ja muutamalla siiveniskulla ponkaisi ilmaan, kohoten ja pujahtaen lopulta puiden ja oksien lomasta avoimelle taivaalle. Hän huokaisi syvään, nauttien hetken yläilmojen raikkaasta ilmasta ja kevyestä tuulenvireestä, jonka alapuolelle hän sitten asettui ollakseen tulematta haistetuksi edessä odottavan olennon taholta. Hän lähti etenemään pehmein siiveniskuin, seuraten sekä Voiman tunnetta suuresta eläimestä kuin tunnetta Nagzarista, ajatustensa kuitenkin pysähtyessä miettimään. Mikä olisi hänen hyökkäyssuunnitelmansa, hänen aseistuksensa, tässä metsästyksessä? Indira pohti hetken omaa varustustaan – niin, valosapelinsa ja Voima olivat toki kumpikin pätevät, mutta muuta aseistusta hänellä ei juuri ollut – ja sapeliaan hän ei paljastaisi missään kuin pahimman pakon edessä. Kynnet ja nokka, toki, vahvat ja terävät kuin petolinnulla, mutta jos otuksella olisi jotakin muuta kuin turkkia suojanaan…
Toisaalta, Indiralla oli ilmasta yllätysetu, hän tunsi täsmälleen missä niin Nagzar kuin heidän kohteensakin liikkuivat, ja peikon aseistus oli näyttänyt varsin vakuuttavalta. Hän päätti jättää varsinaisen tapon tämän käsiin – näkisipä samalla vähän tuon taistelutaitojen tasoa. Itse hän hyökkäisi otuksen kimppuun ilmasta, tavoitteenaan iskeä sen silmiin ja kurkkuun ja sitten ajaa se kohti Nagzaria.
Pian hän lopultakin sai heidän saaliinsa näkyviinsä. Se oli tosiaan aukeammalla, puita oli harvemmassa ja hän näki sen selvästi. Indira laskeutui vielä hieman, varmistaakseen varmasti sopivan sijainnin tuuleen nähden, ja myös nähdäkseen kohteensa paremmin.
Eläin oli tosiaan melko suuri, säkä luultavasti kahden ja kolmen metrin välillä, nelijalkainen, pitkäkaulainen mutta varsin vankkarakenteisen näköinen. Sitä peitti ruskea, pitkä turkki, jonka seasta kohosi vaalea harjanne luisia nystyröitä keskellä sen selkää, jatkuen kunnes vastaan tuli olematon hännäntöpö. Otus näytti omistavan myös litteät, varsin teräväreunaisen näköiset sarvet – niitä pitäisi varoa tai saattaisi päästä tuon päänheilautuksella kädestään, wryeth tuumasi. Ja muutenkin, varovaisuus olisi tietysti tärkeää. Eläin oli hänelle täysin tuntematon, ja sen lajiluonteesta ei voinut tietää. Hän hivuttautui hiljakseen alemmaksi, valmistautuen iskuunsa. Indira aisti Nagzarin hieman itsestään ja otuksesta sivussa, joten hänen olisi hätistettävä otus kääntymään varsin reippaasti vasemmalle. Hän hellitti hieman Nagzarista – Voiman tuntuessa niin paljon heikommalta entiseen verrattuna hän ei voinut keskittyä täyspintaisesti kahteen olentoon samaan aikaan – ja yritti luodata eläimen olemusta. Noh, se tuntui rauhalliselta tällä hetkellä, mutta kuka tiesi mitä se tekisi häirittynä, vaistotessaan vaaraa, satutettuna… Vaihtoehtoja toki oli. Mutta syteen tai saveen, ei tässä jahkailu auttaisi. Nälkä ei kohta sallisi hänen edes jahkailla, saati lentää
Indira viisti jo lähes puiden latvoja. Sitten hän iski pari hyvin voimakasta siiveniskua saaden itselleen äkillistä nopeutta valmistautuen mahdollisesti tarvitsemiinsa monimutkaisiinkin lentomanöövereihin, ja sukelsi. Hän potkaisi sitä oikeaan lapaan, mikä sai yllätetyn otuksen urahtamaan. Sitten hän kohosi, kaarsi ympäri ylös ja olennon sokeaan pisteeseen, ja iski suoraan takaa tullen kynsillään täsmälleen olennon silmiin.
Eläimeltä seurasi perusreaktio – tietyllä tapaa onneksi. Indira teki äkillisen käännöksen tulosuuntaansa väistäen otuksen sarvia, kun se kohotti kiljuntansa saattelemana päänsä ja kohosi takajaloilleen. Wryeth väisti ilmassa sivulle päin, ja eläimen oikealla puolella sivalsi tuota niin voimakkaasti kuin suinkin pystyi niin saappaallaan kuin Voimalla. Se tömähti jaloilleen ja kääntyi, rynnäten ryminällä metsään – vasemmalle.

//^^'

Nagzar oli saapunut nyt aukean reunalle ja metsään, jääden katsomaan esitystä varjoista. Nar peikko seurasi Indiran hyökkäystä tuon sarvipään kimppuun kenellä oli hassut sarvet. Otus rupesikin pian juoksemaan häntä kohti ja mies puristi kynsi sormensa nyrkkiin, virnistäen hyvin leveästi. Nagzar sulautui läheiseen varjoon tai niin jokainen normaali ihminen olisi luullut, ammattitappaja sitä osasi ihmisaisteja pettävät kikat, sekä eläinten. Nagzar odotti ja kyyristi selkäänsä, levittäen kätensä molemmille puolilleen laajasti. Sarvipäinen eläin saavutti metsän rajaa samalla hetkellä kun Nagzar hypähti puun oksalle. 'Katsotaan kuinka kova tuon otuksen kallo on..' Nagzar ajatteli ja ampaisi puusta sarvipäätä kohti kuka oli hänen hyppy etäisyydellään. Otus ei kivuissaan ehtinyt huomata kun Nagzar laskeutui sen niskan päälle ja upotti molempien käsiensä kynsi sormet sen päähän. Eläin päästi urahduksen kivusta ja rymähti maahan, Nagzarin hypätessä sen päältä pois, laskeutuen jaloilleen. Nagzar tuhahti itsekseen, otuksen kallo ei ollut mitään hyvää tekoa, se murtui melkein helposti. Nagzarin sormet muuttuivat pian entiselleen mutta niissä oli selvästi ruhjeita, kauloja noilla kynsillä leikattiin, kyllä mutta luun kanssa aina tuli ongelmia ja se toi hiukan vahinkoa miehen sormiin. Nagzar sulki silmäänsä hieman kivusta mutta virnisti Indiran suuntaan, kaato oli tehty. Nyt pitäisi vaan ottaa lihat ja kuivata ne sekä syödä hiukan. Nagzar katsoi kuollutta eläintä ja mietti mitä olisi käynnyt jos hän olisi käyttänyt huiluaan sen kaadossa, mutta mies tiesi että oli parasta olla näyttämättä sitä tekniikkaa Indiralle, jos toinen olisi hänen vihollisensa tulevaisuudessa, oli hyvää pitää yllätys tai kaksi hihassaan. Yhtäkkiä Nagzar avasi silmänsä laajoiksi ja suuriksi, mies juuri ymmärsi että hän ei voisi liikuttaa sormiaan ilman hoitoa ennen huomista ja hän olisi voinut yhtä hyvin käyttää miekkojaan tai tikareitaan! Nagzar olisi lyönnyt kämmenensä kasvoihinsa mutta hänen sormensa olivat liiassa kivussa että hän olisi voinut tehdä niin. Nagzar totesi mielessään olevansa hullu ja odotti Indiraa saapuvaksi, toinen oli tehnyt oman osansa metsästyksestä tosi hyvin! Kaikki eivät saaneet riistaa oikeaan suuntaan ensiyrityksellä.

Wryeth huoahti, kun eläimen elämäntunne katosi Voimasta. He olivat onnistuneet.
Väistäessään Indira oli taas kerännyt hieman korkeutta. Nyt, ottaessaan suunnan takaisin Nagzarin luo, hän 'horjahti' hieman ilmassa, hänen lentonsa notkahti jokseenkin huolestuttavasti. Indira laskeutui nopeasti alemmas, jottei putoaisi kovinkaan korkealta jos sikseen tuli, ennen kuin ehtisi kunnolla laskeutua. Hän tömähti maahan nopeutensa tähden tavallista suuremmalla voimalla, mikä teki laskusta kömpelön ja sai hänen polvensa melkein pettämään. Hän kurtisti kulmiaan.
Olenko... käyttänyt liikaa Voimaa? Mutta miten se- miten minä voin yhtäkkiä olla näin heikko? Toisaalta, olihan hän myös nälkäinen, ja lentäminen – varsinkin moinen taitolento jota hän äsken oli jokseenkin harjoittanut – kulutti voimia, toki myös Voimaa. Wryeth luonnostaan oli hyvinkin lentokelpoinen, mutta todellisuudessa siivillään varsin kömpelö. Se, että wryeth lensi niinkin taitavasti kuin Indira, oli yksinään Voiman ansiota – sillä wryethiltä puuttuu pyrstö, jolla ohjata lentoa, mutta Voima korvaa hyvinkin äkkiä sen puutteen, kun jedistä puhutaan.
Kohta Indira saapui takaisin Nagzarin – ja kaatuneen eläimen – luo. Hetimiten hän huomasi myös toisen sormet – takaisinmuuttuneet ja hieman vaurioituneet.
” Näyttävät kipeiltä.. ” Hän totesi, nyökäten toisen käsiin. Hän meinasi jo tarjoutua auttamaan toista – parantaakseen tämän sormia hieman Voiman avulla – mutta muisti sitten ettei yhäkään aikonut asiaa kenellekään paljastaa. Mutta oli hänellä sentään pieni joka jedin lääkintäsetti, juuri moisille pienille ruhjeille ja vastaaville, joten hän kysyi:
” Tarvitsetko hoitoa noille? Vai pärjäätkö? Minulla on kyllä ensiaputarvikkeet, jos tarvitsee. Voisin myös hoitaa tuon, jos saisin veitsen lainaksi… ” Wryeth jatkoi kääntäen katseensa eläimen ruhoon, tarkoittaen tietysti ’tuolla’ sitä.

//Whoa. Olen edelleen pahoillani~

Nagzar katsahti sormiinsa toisen nyökätessä niitä kohti. "Niin, tätä taikaa ei koskaan suunniteltu kallon lävistämiseen, joten jälkivahinko on väistämätöntä..." Nagzar totesi ja katsoi sormiinsa. Peikon pitkät korvat liikahtivat hiukan kun toinen tarjoutui hoitamaan hänen sormiaan ja Nagzar katsoi hieman yllättyneenä Indiraan. "Jos mitenkään viitsisit.. En pysty liikuttamaan näitä itse muuten koko päivänä.. Luultavasti, ja veitseni saat toki lainaksi, kunhan vaan otat sen vyöltäni." Nagzar sanoi toista katsoen ja tietenkin toisen pitäisi ottaa se itse koska jos Nagzar koettaisi nyt ottaa veitsensä se vaan sattuisi hänen vahingoittuneita sormiiaan. Nagzarilla oli kaksi veistä näkyvillä vyöllään sekä tietenkin miekkansa joten oikean aseen löytäminen tuskin olisi hankalaa. Nagzar sitten nosti hieman kulmaansa yhtäkkiä. "Varsin hienoa lentoa muuten, Indira.." Nagzar sanoi toiselle virnistäen ystävällisesti tuolla omalla virneellään, mutta tonttu oli huomannut että toisella ei ollut pyrstöä, ja jopa garuhamessa lintu tarvitsi pyrstön jos aikoi lentää taitavasti, sen Nagzar oli nähnyt ja kokenut eräässä tilanteessa menneisyydessään. Nagzar mietti osasiko toinen säätää lentoaan taialla tai jollain muulla konstilla ja jäi katsomaan Indiraa hetken, tarjoten kumminkin sormensa toiselle jos toinen voisi niitä hoitaa, koska muuten tonttu olisi aika puollustus kyvytön vaaran uhatessa, koska jokainen ylimääräinen liike käsillä sattuisi todella paljon. Peikko rupesi miettimään jos he kaksi olivat ainoat järkevät otukset tässä oudossa maailmassa, se oli pelottava ajatus peikolle. Jos täällä ei ollut kyliä, ihmisiä, siviilisaatioita, kaupunkeja ja sen sellaista niin sehän olisi kamalaa! Ei Nagzar taivasalla nukkumista vihannut mutta jos hän joutuisi kömpimään metsissä ikuisesti yksinään niin se olisi kamalaa. Peikko rupesi hylkäämään koko ajatuksen Indiran vihollisena olemisesta, toinen saattoi olla ainoa hänelle ystävällinen henkilö, sekä ainoa henkilö tähän asti tällä planeetalla, joten hän roikkuisi toisen seurassa niin pitkään kuin vain mahdollista, kunhan hänen ei enää ikinä tarvitsisi puhua puunkannolle ja vasaralle kahden viikon pitkää keskustelua.

Indira nyökkäsi, ja kumartui peikon sormien puoleen, irrottaen toisella kädellään omalta vyöltään tumman, pienen pakkauksen. Hän pyysi peikkoa ojentamaan kätensä, ja hitaan rauhallisesti hän alkoi tutkia tämän sormia. Kärsineet, kyllä, mutta eivät nuo ainakaan poikki tai pahemmin murskana onneksi olleet. Hän kohotti hieman kulmaansa toisen toteamukselle lentotaidostaan – niinpä niin, taas yksi asia jossa hän käytti Voimaa niin automaattisesti ettei olisi erikseen huomioinut, kuinka oudolta se saattoi jonkun muun silmin näyttää. Mutta koska toinen ei mitään sen enempää kysynyt, hän vain hymyili tälle, ja keskittyi tämän sormiin.
Varovasti Indira toisen käsiä käsitteli, jottei turhaan satuttaisi – hoiti ruhjeita niin lääkesalvalla kuin häviävänpienellä ripauksella Voimaa auttaakseen salva vaikutusta, ja lopuksi sitoi ne vaalealla harsolla, joka liimautui ja muotoutui tämän sormiin kuin toinen iho.
” Tämä voi tuntu hieman omituiselta, mutta se suojaa ruhjeita ja niiden paranemista, ja rapisee itsekseen pois kun kudos sen alla on parantunut. ” Wryeth kertoi harsosta.
Kun Indira oli valmis, hän pakkasi pienen välineistönsä takaisin pussiinsa ja liitti sen jälleen vyölleen.
” Vaikka sormesi eivät enää saattaisikaan tuntua niin kipeiltä jonkin ajan päästä, anna niiden nyt kuitenkin olla ja parantua ainakin tämä päivä. Tuo salva vaikuttaa yleensä kyllä varsin nopeasti, mutta ei sentään sekunnissa. ” Wryeth hymyili. Sitten hän suoristautui, ja käänsi katseensa jälleen kohti eläintä.
” Niin, sitten tuo… ”
Indira kääntyi takaisin kohti Nagzaria, ottaakseen tältä pyytämänsä veitsen. Hän kohotti kätensä, hitusen omituisen tunteen kulkiessa lävitseen kurottaessaan kohti toisen veitsen kahvaa. No, hieman outoahan se kieltämättä oli ottaa asetta ennemmin toisen kuin omalta vyöltään. Indira epäröi mietteensä kanssa ehkä aivan pienen hetkisen, mutta tarttui sitten veitsen kahvaan nyökäten toiselle, kiittäen lainasta. Olihan hän saanut siihen luvan.

Nagzar seurasi Indiran liikkeitä silmillään ja oli ihmeissään toisen hoitokeinoille mitkä olivat varsin erilaiset hänen kotipaikkansa hoitokeinoille mutta hän kyllä ymmärsi kaiken kun Wryeth selitti hänelle miten tuo siteen tapainen toimi. Nagzar pisti kätensä takaisin sivuilleen kun toinen kertoi mitä hänen pitäisi ja ei pitäisi tehdä nyt lääkkeen vaikuttaessa. "Ymmärretty... Ja kiitos." Nagzar sanoi, vaikka loppu osa tulikin hieman vaikeammin kuin alku, kiitos ei ollut niitä peikon eniten sanottuja sanoja sitten ollenkaan. Peikko virnisti hieman toisen ottaessa hänen veitsensä hänen vyöltään ja tämä vain nyökkäsi Indiralle virnistäen. "Osaatko varmasti?" Peikko kysyi hymyillen ja hypähti läheiselle kivelle istumaan, onneksi hänellä oli hänen mainiot jalkansa, niillä pystyi hyppimään mukavan pitkiä loikkia ja juoksemaan kovaa, ainakin karkuun pääsisi vaaran uhatessa. "Mitäköhän sitten tämän jälkeen. En ole nähnyt kyliä kahteen viikkoon saati sivilisaatioita tai ihmisiä... Elämä metsässä loppu ikänsä ei hirveästi houkuta." Nagzar pohti ääneen ja katseli Indiran tekemisiä kiveltä. Nagzar rupesi sitten ihmettelemään Indiraa mietteissään koska toisessa oli varmasti jotakin enemmän kuin silmä näki mutta nar peikko ei saanut mieleensä mitä se voisi olla. Nagzar katseli Indiraa sitten hyvin tarkasti koska hän halusi nähdä miten toinen osaisi käyttää veistä. Peikko kiitti ylimpiä voimia että Indira muistutti lintua sillä jos toinen olisi ihminen hän olisi saattanut harkita kannibalismia, vaikka hänen nykytilansa sen olisi estänytkin. Nagzar ei aikoisi satuttaa Indiraa koskaan, luultavasti, ehkä. "Osaatko sinä muuten taikoa tai vastaavaa, Indira?" Nagzar kysyi pienesti virnistäen ja katseli toisen suuntaan. Wryeth saisi luvan myös pistää puukon takaisin mistä ottikin koska hänhän ei liikuttaisi käsiään mihinkään... Samassa Nar peikko nosti kulmaansa ja tajusi jotain, miten hän söisi ilman käsiään?

Indira vilkaisi peikkoa hieman vinosti hymyillen tämän kyseenalaistaessa hänen osaamisensa, ja siirtyi sitten eläimen kimppuun ja aloitti. Hän kuunteli peikon pohdintaa, tietyssä mielessä ollen samaa mieltä vaikka tietyssä mielessä myös itsekseen miettien ettei se hänestä ollut niinkään paha vaihtoehto – jos uutta sotaa ei olisi syttynyt, elelisi Indira itse luultavasti yhäkin kaikessa rauhassa syvällä Wrieghtin metsissä, kaukana kaikesta. Ehkä. Wryethin toimet taukosivat hetkeksi vain sen kerran, kun Nagzar kohta hänen aloitettuaan kysyi häneltä, josko hän osasi taikoa. Indira naurahti tässä hieman.
” Enpä usko, en ainakaan samalla lailla kuin sinä. Osaan ehkä muutaman yksinkertaisen silmänkääntötempun, jollaisilla katutaikurit hauskuuttaisivat lapsia, mutta minun universumissani taikoja esiintyy lähinnä vanhoissa kansantaruissa ja kaunokirjallisuudessa. ”
No, Voima – ei se taikuutta ollut.
Wryeth nylki eläimen tarkoin ja ennen kuin kajosi sen lihoihin, wryeth levitti suuren nahan kuivumaan toimiensa ohessa kyhäämäänsä puiseen kehikkoon erään puun juurelle – vaikkei uskonutkaan nahan säilyvän kovin hyvin koska paikalla ei ollut kovinkaan hyviä mahdollisuuksia sen säilömiseksi, saati että se olisi kuivanut kovinkaan nopeasti puiden varjoisassa katveessa. Lopulta melkein kuin muina miehinä Indira suoriutui tehtävästä – yhtään vähempää ei tuskin sopinut odottaa entiseltä jediritarilta ja vuosikymmeniä erakkona ja metsästäen ravintonsa hankkineelta wryethnaaraalta. Hän oli pannut merkille että Nagzar tarkkaili häntä, mutta koska toinen tiesi jo hänen olleen edes jonkin sortin ritari, ei hän uskonut taitonsa yllättävän tätä. Lopuksi hän puhdisti veitsen ennen kuin kävi viemässä sen takaisin peikolle, sujauttamassa sen paikalleen tämän vyölle. Hän oli jakanut lihat tasan – yhtä paljon hänelle kuin Nagzarillekin, yhdessähän he olivat saaliin kaataneet. Ennen kuin Indira teki muuta, hän kysyi:
” Miten sinä tahdot syödä saaliisi? Entä haluatko, että laitan sitä kuivamaan myöhemmän varalle sinullekin? ”
Omalle osuudelleen Indira teki juuri näin – nyt pienemmissä tikuissa nahan lähettyvillä kuivui myös suuria suikaleita lihaa, joka olisi siitä sitten helppo pakata mukaan myöhempääkin käyttöä varten evääksi. Oksien ja puukehikon kanssa puuhastellessaan oli wryeth kerännyt ylimääräisiäkin oksia joista hän oli nyt kyhännyt pienen nuotion kypsentääkseen osan saaliistaan ateriakseen. Koska eläimessä oli valtavasti lihaa, liikaakin, oli Indira valinnut siitä nyt vain parhaita paloja ja pian niitä paistui, yhtä lailla paksuina suikaleina, tikuissa nuotion laidoilla.

//Jjuu, gomen, taas vähän venähti... v__v"//

Nagzar katseli kun Indira suoriutui tehtävästä loistavasti, ja sai pian veitsensäkin takaisin. "Laita vaan, en minä kumminkaan kaikkea voisi nyt syödä." Peikko sanoi ja katseli saalista hetkisen. Mies käveli nuotion ääreen ja katseli siihen ja sitten Indiraan, toinen oli monitaitoinen. Peikko mietti wryeth naaraan toista kysymystä miten hän tahtoisi syödä saaliinsa. Lopulta Nagzar kohautti olkiaan ja virnisti pienesti. "En oikein tiedä.." Peikko sanoi todenmukaisesti, hän yleensä aina käytti omia käsiään syödessään joten nyt peikko ei tiennyt kuinka menetellä. Mies istui nuotion ääreen ja katsoi vahingoittuneita käsiään hetken tai toisenkin, tälläistä virhettä hän ei yleensä tehnyt. "Olin typerä.. Olisi pitänyt käyttää miekkaani mieluummin.." Nagzar sanoi melkein itsekseen ja katsoi nuotioon. "Minun maailmassani tälläinen taika tosin on perus osaamista. Oman kehonsa muuntelu ei ole kovinkaan erikoista, joten sitä kai voisi verrata noihin silmänkääntö temppuihin joista puhuit." Nagzar sanoi naurahtaen ja virnistäen katsoi lihoihin. Peikolla oli jo nälkä pelkästään saaliin katselemisesta, mutta ei se ihmekkään ollut. Kahden viikon aikana ei Nagzar ollut onnistunut syömään loppujen lopuksi mitään kummempaa, tai no suurin osa eläimistä tähän asti oli ollut pieniä eläimiä tai syömäkelvottomia. Nagzar heilautti päätänsä hieman ja tipautti lakkinsa tarkoituksella vierelleen sillä vaikka nyt ei yö ollutkaan, oli parasta ottaa lakkinsa pois syödessä. Peikko mietti hetken mahdollisuuksia mitä tällä planeetalla olisi, jos kaupunkeja olisi tai ei sekä oliko täällä muita älykkäitä otuksia kuin he vai ei. Kaikenkaikkiaan kaikki näytti yhtä toivottomalta kuin äskenkin kun hän sitä oli ajatellut. Nagzar mietti kuinka aikoisi syödä ilman käsiään mutta ei löytänyt ratkaisua ja kallisti päätään tämän mysteerin miettimisessä.

Indira itse ei toistaiseksi pohtinut tulevaa, ollen oikeastaan ihan tyytyväinenkin että oli saanut edes hetkeksi jotakin tähdellistä tekemistä että sai hieman rauhaa omilta ajatuksiltaan. Hän nyökkäsi Nagzarille tämän kertoessa taikuudesta, ja hymyili sitten hieman hämillään.
” Ehkä muotoilin kysymyksen hieman hassusti – mietin vain, haluatko että paistan sinullekin lihaa vai haluatko sen ehkä jollakin muulla tavalla..? Olen törmännyt niin monenlaisiin mieltymyksiin erilajisten työparien kanssa, että haluan vain varmistaa. ”
Käännellessään omia lihanpalojaan jotta ne kypsyisivät joka puolelta, ja ripustellessaan tikkuihin Nagzarin osuudesta viipaloimaansa osaa kuivattavaksi wryeth kuunteli toki samalla peikon melkein itsekseen käymää pohdintaa. Niin, tosiaan, Indira itsekin tajusi nyt yhdistäessään toteamuksen miekasta kuin myös peikon kertoman taikuudestaan tämän sormiin – eihän peikko noilla käsillä pystyisi edes syömään itse. No, ehkä hän voisi auttaa toista…