Askelia metsänpohjalla

"Olettepa te kaikki hiljaa. Puut joita ennen tapasin olivat paljon puheliaampia. Vaikka suokaa toki anteeksi, minun maailmani oli vielä nuori ja kaikilla oli paljon sanottavaa. Silloin puut kuiskailivat muustakin kuin viherkirvoista ja meistä haltioista. Vaan te ette - te kai olette jo eläneet kauan eikä teillä ole enää sellaista sanottavaa toisillenne jota jokainen teistä ei jo tietäisi. Kurotatte taivaalle, kuten olette jo siemenestä ja terhosta asti tehneet, sillä teidän valtakunnassanne ei tapahdu mitään sellaista jota ette näkisi paremmin korkealta. Kurotatte, vaikka taivaallanne ei ole kuin yksi aurinko."
Askel, ja toinenkin. Pehmeitä askelia vanhalla metsänpohjalla, lähes painottomia. Kulkija on puiden tuttu, ei ehkä juuri näiden, mutta metsähaltia kun on, on hän itsekin lähes puu. Lähes puuna hän syleilee metsävanhusta läsnäolollaan, kulkee poluttomalla maalla kasvien seassa kuin vanha ystävä. Varjoista ja koloista kapuaa mitä eriskummallisimpia otuksia, jokainen suunniltaan uteliaisuudesta: kuka on tämä joka kulkee maillamme? Vihamieliset katseet hän karkottaa lempeydellä, eikä kukaan metsän asukki vahingoita häntä - ystävälliset eleet hän toivottaa tervetulleeksi, sillä hän on itsekin vain vieraana. "Garnaien yamagaï en halarei", vieras sanoo ja kiipeää ketterästi valtavalle puunjuurelle istumaan. Lause on hänen omaa kieltään ja tarkoittaa kiitosta vieraanvaraisuudesta jota tulee kokemaan. Se on kiitos perheelle joka häntä ympäröi, ja se on kiitos jonka tohtivat lausua vain ne jotka tietävät olevansa tervetulleita.
"Mutta jos te ette juttele minulle, juttelen minä teille", mies sanoi ja kaivoi piipun laukustaan. Hän sytytti piippunsa ja sanoi: "Olette kai jo kyllin vanhoja kuulemaan, että maailmoja on muitakin kuin tämä omanne. Tai ehkä tiesittekin sen jo. En tiedä kuinka tämä maailma sai alkunsa, mutta oman maailmani saloista olen perillä paremmin kuin moni muu. Sillä se joka kuuntelee, tietää enemmän kuin se joka kertoo. Tämän tarinan minä kuuntelin, mutta nyt kerron sen teille."
Tuulettomassa ilmassa kantautui monenkokoisten askelten varovainen ja valpas töminä ja kahahtelu, mutta korviaan tarkemmin Claude tunsi sen kaiken takaraivossaan. Eläimet kerääntyivät hänen ympärilleen ja hän tiesi jokaisen metsän puun ja kasvinkin kuuntelevan. "Kerran ei ollut kuin tyhjyyttä, ei ollut edes pimeyttä jonka usein kuvitellaan olevan alku kaikelle. Ei ollut värejä tai valoa, joita monet pitävät itsestäänselvyytenä. Ei ollut ääntä, ei pienintäkään. Ja tyhjyyden keskellä heräsi mieli. Ja heräsi toinen. Mieli toisensa jälkeen heräsi, ja jokainen heränneistä mielistä näki kaiken. Kaiken mitä oli ollut, joka ei siis siinä vaiheessa ollut paljon, kaiken mikä oli, ja kaiken mikä oli tuleva. Hetken mielet vain olivat ja mietiskelivät, sillä se on mitä mielet parhaiten tekevät. Ja kun sanon hetken, ystäväni, tarkoitan aikaa jota ei voi millään kellolla mitata eikä kukaan kykene laskemaan niin pitkälle että tietäisi kuluneiden päivien määrän." Mies imaisi piippuaan kerran hyvin hartaasti. Hän katsoi ympärilleen tummilla, tuikkivilla silmillään ja jatkoi sitten kertomustaan.
"Mutta sitten jotain tapahtui: voimakkain mielistä, Aynelä nimeltään, kuvitteli. Hän kuvitteli, sillä jollain keinolla, hän tiesi, oli kaiken olevaisen saatava alkunsa. Ja samalla kun hän kuvitteli, saivat kaikki mielet muodon, sillä kuvittelu on mielen työkalu kun hän haluaa luoda jotain uutta. Jokainen mielistä näytti Aynelälle erilaiselta, mutta kaikissa heissä oli samaa. Ja heidän ottaessaan muotoa ja ihmetellessään tapahtumaa, hekin alkoivat kuvitella ja luoda asioita ympärilleen. Pian kaikki heistä kuvittelivat, ja he kuvittelivat kuvittelemistaan. Joka kerta kun joku kuvitteli jotain, joku toinen kuvitteli jotain toista ja kaikki täydensivät toistensa kuvitelmia sopusoinnussa eikä kukaan puuttunut siihen mitä toinen teki. Ensin he loivat pimeyden, sillä he eivät tarvinneet valoa nähdäkseen. Ja he loivat maailman: paikan joka ei vielä ollut minkään muotoinen, eikä se ollut vielä kiinteä tai aineeton, ja jossa useimmat tuntemani tarinat tapahtuvat. Mutta sitten eräs mielistä puhui toisille. Ernias, joka ei ollut erityisen vahva tai nokkela mieleksi, oli kuitenkin innostunut. Hän halusi koettaa kuvitella elämää."



((...ja Kichiä tässä odottelen. ^^))

//Ällös odottele enempää! ... 8D//


Shiyuri:

Olivatko puut koskaan puhuneetkaan? Eivät - eivät ainakaan silloin, kun joltakin toiselta kysyttiin, nimittäin ihmiseltä, vaikkapa juuri Shiyurilta, joka lemmikkisutensa kanssa asteli rauhallisin askelin eteenpäin tuossa samaisessa sademetsässä, jossa metsähaltia puheli eläimille ja kasveille. Tästähän nainen ja susi eivät tienneet mitään, tuskin olisivat edes uskoneet, jos olisivat tienneet. Se maailma, josta he olivat kotoisin, ei ollut kantanut päällään haltioita tahi muitakaan fantasiakansoja. Niitä oli esiintynyt lähinnä taruissa ja saduissa.
Puut olivat uskomattoman korkeita, ja neito tunsi olonsa lyhyeksi niiden rinnalla - eikä hukkakaan mitenkään suurelta enää vaikuttanut, ei edes emäntänsä vierellä. Molemmat olivat nyt lähempänä muurahaista, mikä teki heistä varautuneita. Kun puut olivat tällaisia, näin suuria, kuinka kookkaita muut kasvit sitten olivat? Entäs eläimet? Pedot, kaikki muutkin? Shiyuri tunsi itsensä epävarmaksi. Onneksi Kiichi oli hänen mukanaan: pedon askeleet olivat rohkeita ja varmoja. Koiraeläin kyllä aistisi, aavistaisi ja haistaisi, jos jokin vaara uhkaisi. Kaikki oli hyvin niin kauan kuin hukka oli omistajansa luona, ja toisinpäin. He pitivät toisistaan huolta.
Pieni tuulenvire, joka poukkoili puiden välissä, toi uusia hajuja suden kuonoon. Uros kohotti päätään ja nuuhki ilmaa tarkasti. Shiyuri huomasi tämän heti ja laski kätensä lemmikkinsä päälaelle.
"Haistoitko jotakin?" hän kysyi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä tietämättä, että olisi voinut saada kysymykseensä sanallisenkin vastauksen. Mutta Kiichikään ei vielä tiennyt siitä. Kummallakaan ei ollut tietoa uudesta yhteisymmärryksestä, jos sitä sellaiseksi voisi kutsua, sillä hukka oli aina ollut kovin hiljainen. Se ei ollut koskaan puhellut emännälleen, ei edes omalla kielellään kotona. Siksi heidän välillään ei monia sanoja ollut kulkenut näinä muutamana päivänä, jotka he olivat tässä uudessa maailmassa viettäneet.
Harmaansävyinen susi lähti hölkkäämään ja seuraamaan vainua, jonka oli saanut. Nuori nainen tietenkin seurasi lemmikkiään, ja pian hän huomasi, kuinka hukan korvat kääntyivät kuuntelemaan jotain tiettyä. Piakkoin myös Shiyuri kuuli, puhetta nimittäin. Hän kummastui sitä, koska ei ollut odottanut, että löytäisi tällaisesta paikasta ketään, jonka kanssa kykenisi puhumaan. Toinen asia olisikin, tulisiko hän puhumaan kenenkään kanssa.. mutta olisi kieltämättä mukava tietää, mitä täällä oikein oli meneillään. Ei toisaalta olisi kamala menetys, jos sitä jotakuta ei tavoittaisi.. tai.. no jaa. Sen näkisi sitten.
Kaksikko pysähtyi hämmästyneenä: eteen oli avautunut mitä kummallisin näky. Nainen antoi katseensa kiertää kaikissa niissä eläimissä, jotka olivat kerääntyneet sen henkilön ympärille, jonka äänen hän oli aikaisemmin kuullut. Mutta miksi? Nuo olivat metsän eläimiä ja asukkaita, villieläimiä, miksi moiset istuisivat ikään kuin kuuntelemassa jotakin ihmistä? Ihmiseksi kun Shiyuri tuota puhujaa luuli, vaikka tuo kummalliselta näyttikin hänen silmissään, mitä pelkän kylkipuolen mukaan nyt voisi toista arvioida. Kaksikko oli turhan etäällä, jotta sen kummempia yksityiskohtiakaan olisi miehestä erottanut - jos tuo nyt mieskään oli.
Hämmennyksestä huolimatta neito meni hiukan lähemmäs, aivan hiljaa ja huomaamattomasti. Hän laskeutui polvilleen istumaan ja jäi kuuntelemaan, mistä mies oikein tarinoi. Se näet kuulosti mielenkiintoiselta, vaikkei neito alusta asti ollutkaan kaikkea kuullut; hän oli tullut mukaan silloin, kun kerronta oli siirtynyt mieliin. Ja emäntäänsä seuraten tuli Kiichikin lepuuttamaan jalkojaan: se asettui mukavasti makuulle tämän viereen ja laski päänsä etukäpäliensä päälle. Edes eläimet eivät kiinnittäneet heihin huomiota..

"Mutta muut mielet kysyivät--" Haltia imaisi taas piippuaan. "Muut mielet siis kysyivät Erniaalta missä hän luuli minkään elävän, sillä maailman alku, jonka mielet olivat luoneet oli todellakin vasta alku eikä siinä ollut vielä mitään valmista. Ernias oli sanaton, sillä hän ei ollut ajatellut asiaansa pidemmälle, niin innoissaan hän oli ollut. Muu mielet eivät kuitenkaan katsoneet Erniasta pahasti vaan keskittivät kuvitelmansa nuoreen maailmaan, jolle Erniaan toivoma elämä voitaisiin rakentaa. Jäykät ja taipumattomat mielet muovasivat maailmalle vankan kivipohjan, joka oli kuin kulho, ja he muovasivat myös vuoret ja saaret, suuret ja pienet. Ja joustavammat mielet loivat maailmaan veden ja tuulet. Ja mielet itsekin asettuivat maailmaan asumaan.
"Tähän nuoreen maailmaan mielet loivat puut. Aivan, varmasti teidän sukulaisenne", mies viittasi pisamaisella kädellään ympärilleen. "Jokaiselle saarelle ja mantereelle kasvoi puita. Puut, maailman esikoiset, jotka heti ensihetkestä alkaen alkoivat vaihtaa salaisuuksia keskenään. Silloin tosin puhuttavaa oli verrattain vähän, sillä puut eivät vielä olleet nähneet paljon. Mutta vaikka puut kuinka olivat eläviä, ne eivät liikkuneet eivätkä tyydyttäneet Erniaan halua luoda elämää. Elämää, joka liikkuisi ja eläisi nopeaan tahtiin tehden suuria tekoja, sillä jo silloin mielet tiesivät suurten tekojen tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin. Mutta muut mielet eivät olleet samaa mieltä kiihkeän Erniaan kanssa. Ernias ei kuitenkaan välittänyt, vaan päätti itse kuvitella kansan, joka oli pystyvä liikkumaan paikaltaan ja luomaan itsekin jotain mahtavaa.
"Ernias eristäytyi muista mielistä, eikä kukaan nähnyt mitä hän suunnitteli. Ja pitkän aikaa hän oli yksin ja pohti ja punnitsi asioita. Tarpeeksi ajateltuaan Ernias alkoi muilta kysymättä muovata olentoja, jotka kulkivat kahdella jalalla ja joilla oli häntä ja karvaiset korvat. Heitä hän kutsui peikoiksi. Hän asetti heidät asumaan vuorille, mutta pian he siirtyivät vuorilta metsiin ja huomasivat tarvitsevansa puuta rakentaakseen asuinpaikkoja itselleen sillä pimeässä maailmassa oli myös kylmää. Ja he repivät puita juurineen maasta ja mielet kauhistuivat sillä sellaista he eivät olleet suunnitelleet. Ja Ernias häpesi, sillä edes hän ei voinut ohjata uuden kansansa kätten töitä, ja muut mielet suuttuivat ja loivat Erniaalle asuinpaikaksi kivestä rakennetun vankilan, jonka oli määrä kiertää maailmaa pitkän matkan päässä mustassa avaruudessa."
Pisamainen haltia katseli ympärilleen hetken ennen kuin jatkoi taas tarinaansa. Hän oli hämmästynyt siitä millainen kirjo erilaisia kasveja ja eläimiä oli seuraamassa hänen kertomustaan, sillä mitään niiden kaltaista hän ei ollut kuunaan nähnyt.
"Aynelä oli sitä mieltä, että jonkun oli estettävä peikkojen hirveät teot metsissä sillä puut olivat hänelle rakkaat eikä hän olisi suonut kenenkään niitä satuttavan. Hän ei kuitenkaan voinut tuhota peikkojakaan, sillä hän kunnioitti ystäväänsä Erniasta, joka jo silloin joutui kärsimään eristyksissä muista. Hän päätti, ettei auttanut muu kuin luoda toinen kansa, joka huolehtisi puista. Aynelä muovasi sellaisen kansan kuin parhaaksi näki, kauniin ja hennon, itsekin pitkiä kuin puut. Sellaisen joka kykeni juttelemaan puille kuin veljilleen. Haltiat olivat syntyneet. Haltiat rakensivat majansa suuriin puihin ja ajoivat pois kaikki jotka niitä yrittivät vahingoittaa. Ei kuitenkaan mennyt kauan ennen kuin peikot ja haltiat ystävystyivät, ja peikot muuttivat asumaan kauemmas metsistä ja tekivät suuria rakennelmia kivestä mutta aika ajan jälkeen he silti tulivat käymään ystäviensä luona.
"Mielet halusivat kaikki luoda oman kansansa, ja niin syntyi monia kansoja, kaikki erilaisia. Mutta sitten huomattiin, että maailma oli vielä kylmä ja pimeä eikä kaikille kansoille riittänyt syötävää. Mielet huolestuivat ja he rupesivat yhteistuumin miettimään ratkaisua tilanteeseen. Vain yksi ei kyennyt ajattelemaan kansoja tai maailmaa enää pidempään, ja vaikka hän olikin vahvin kaikista, Aynelä ei voinut vetää ajatuksiaan pois Erniaasta, joka yksin istui vankilassaan. Ja hän pyysi saada luvan mennä Erniaan luo ja elää hänen kanssaan, sillä hän ei kokenut enää itseään tarpeelliseksi maailmalle. Mielet tulivat surulliseksi, sillä Aynelä oli heille rakas ja oli aina johtanut heitä, mutta he eivät voineet estää häntä lähtemästä sillä myös heidän kävi sääliksi Erniasta. Ja niin Aynelä lähti, ja nimitti itselleen seuraajaksi erään jonka nimi Rákhalx.
"Rákhalx ei ehkä ollut yhtä vahva ja lempeä kuin Aynelä, mutta hän oli määrätietoinen ja oikeudenmukainen ja hän päätti luoda merten kalat sekä metsien hyönteiset ja kasvit kansoille syötäväksi. Sen jälkeen astui esiin älykkäin kaikista mielistä, ja hänen nimensä oli Aylä. Ja vaikka hänen nimensä muistutti Aynelän nimeä, hän ei ollut ollenkaan samanlainen eikä hänessä ollut lempeyttä kuten sisaressaan. Hän kuitenkin antoi maailmalle lahjaksi tähdet, jotka toivat valoa ja joita puissa asuvat haltiat rakastivat kovin. Mutta tähdet olivat kylmät eikä niiden valo yltänyt pitkälle. Rákhalx ei ollut tyytyväinen tähtiin ja loi sen sijaan kaksi aurinkoa kiertämään maailmaa ja erottamaan kaksi aikaa: työnteon ajan ja levon ajan. Aylä tunsi kuitenkin itsensä syrjäytetyksi sillä hän oli hyvin ylpeä, mutta ei sanonut mitään.
"Mielet olivat luoneet jo paljon ja heitä alkoi kovasti unettaa." Liehuvahiuksinen haltia huokasi kevyesti ja imaisi taas piippuaan. "Ja yksi toisensa jälkeen heistä alkoi vaipua hitaasti horrokseen. Rákhalx ja Aylä koettivat pitää heitä hereillä yhteisvoimin, mutta heikommat mielet eivät kyenneet pysymään terävinä. Mutta maailma alkoi jo olla valmis ja pian Rákhalx antoi periksi. Aylä oli suunniltaan, mutta ei kyennyt estämään edes johtajaansa vaipumasta yhä kauemmas ja kauemmas tietoisuudesta. Pian Aylä yksin valvoi maailman pinnalla ja iloitsi salaa saadessaan yksin päättää kaikesta, mutta pian uni alkoi hiipiä jo häneenkin. Viimeisenä lahjanaan maailmalle hän kuitenkin loi ainoan eläimen joka kulki neljällä jalalla ja kutsui sitä hevoseksi, ja sitä hallitsemaan hän loi..."
Mies antoi katseensa harhailla eläinten ja kasvien seassa hetken. Hän kuitenkin yllätyi kovasti, sillä hänen katseensa osui johonkin mitä hän kaikkein vähiten oli odottanut näkevänsä metsässä. Hänen tummat, tuikkivat silmänsä olivat kohdistuneet Shiyuriin. Eläimet alkoivat liikahdella levottomasti nyt kun haltia oli keskeyttänyt puheensa.

Nuori nainen kuunteli haltian tarinaa rauhallisesti paikallaan istuen. Hän ei ollut usein päässyt kuuntelemaan tarinointia tällä tavalla, ja siksi hän itse asiassa nautti tästä mahdollisuudesta. Käsi siirtyi huomaamattoman hitaasti silittämään vierellä makaavan suden päätä, kun neito itse syventyi kuuntelemaan sitä, mitä haltia vain suustaan päästi. Tämä lepotuokio oli sangen mukava, ollut kuin tarjottimella.
Shiyuri rauhoittui silminnähden: enää hän ei katsellut ympärilleen hermostuneena, ei miettinyt olisiko tässä turvallinen olla vai ei. Kaikki eläimet, pienet ja suuret, jok'ikinen kasvi, kaikki huomio oli tuossa miehessä, joka kauempana istuskeli ja käsitteli piippuaan. Tuota samaista henkilöä myös Shiyuri katsoi, Kiichikin, tosin nainen ei varsinaisesti katsonut tuota; hän vain näytti tuijottavan haltiaa katsoessaan tuon lävitse, hän oli siis uponnut syvälle ajatusmaailmaansa. Mieli yritti kovin kuvittaa kertomusta, mikä oli toisaalta hankalaa mutta sujui tavallaan kuin itsestään. Ihmismielihän oli aina ollut hyvin etevä tässä puuhassa, nimittäin kuvittelussa.
Kiichin oli hankala pitää silmiään auki. Silitys ja siitä aiheutuva mielihyvä tekivät uroksesta sen verran raukean, että silmät oli miltei pakko sulkea. Korvat olivat silti höröllä, ja hukka nappasi niillä ilmasta kaikki äänet ja sanat, jotka se vain sattui kuulemaan. Toisin kuin omistajansa, susi keskittyi yhä ulkomaailmaankin. Se ei edelleenkään halunnut, että kaksikko tulisi yllätetyksi - eihän sitä koskaan tiennyt..
Tuli eteen sekin hetki, jona mies keskeytti puheensa. Eläinten aloittaessa liikahtelunsa myös Shiyuri havahtui, ja hän heti ensimmäisenä ihmetteli, mitä juuri oli tapahtunut. Hän muisti tarinan - tahi elokuvan, jonka muotoon sanat olivat ihmisen pääkopassa muotoutuneet - ja hoksasi nyt, että se oli pysähtynyt kuin seinään. Tämä hämmensi neitoa, joka pian huomasi kertojan tuijottavan nyt häntä. Shiyuri ei mahtanut sille mitään, että alkoi hermostua, olihan hän osittain toivonut pysyvänsä huomaamattomana, ja hän kiinnitti huomionsa Kiichiin. Susi kohotti päänsä ja käänsi katseensa emäntänsä tummiin silmiin. Se ymmärsi naisen ahdingon, koska oli aina ymmärtänyt sen.

Claude nousi seisomaan sen valtavan puunjuuren päälle, jolla oli istunut ja nosti molemmat kätensä ylös rauhoittaakseen eläimiä. "Ystävät, rauhoittukaa. Jatkan kertomustani aivan hetken kuluttua." Mies laskeutui juuren päältä ketterästi ja hymyili. Hän käveli nopeasti kuin hänen pitkissä jaloissaan olisi ollut jouset ja pysähtyi välillä rauhoittamaan matkan varrella olevia villieläimiä, kunnes tuli Shiyurin ja Kiichin luo.
"Älä pelkää", haltia sanoi naiselle ja hymyili vakuuttavasti. Hän katseli vieraan näköistä ihmistä uteliaana, sillä hän oli varma että nainen oli ihminen, joskin eri näköinen ihminen kuin hänen kotimaailmassaan. "Nämä eläimet eivät satuta sinua jos et anna heille aihetta siihen." Hän kumartui poimimaan maasta suuren punaisen kukan joka oli pudonnut vielä suuremmasta puusta ja ojensi sitä antaakseen sen tummahiuksiselle naiselle.
"Tiedän ettet ole täältä kotoisin ja tämä metsä on sinulle vieras", Claude sanoi sillä puut olivat kertoneet hänelle sen juuri samalla hetkellä kun hän oli naisen huomannut. "Älä pelkää", mies toisti yhä hymyillen.

Susi katsoi emäntäänsä silmiin, joista pienoinen ahdistus ei ollut kadonnut mihinkään. Kiitos tämän, uros muuttui varautuneeksi, ja se käänsi päänsä lähestyvän haltian suuntaan. Normaalisti Kiichi olisi noussut ylös suuren kokonsa osoittaakseen kuin myös näyttääkseen sen, että puolustaisi omistajaansa, mutta tällä kertaa se ei niin tehnyt. Mies ei tuntunut vaaralliselta eikä uhkaavalta, siis käytös voisi olla tavallista vieraanvaraisempaa jopa hukan suunnalta. Ruskeissa, viisaissa silmissä oli silti säväys näkyvää varoitusta, jolla peto ikään kuin koetti varmistaa, ettei kaksikkoa todellakaan kannattaisi uhata.
Shiyuri nosti katseensa hieman ennen kuin vieras, selvästi luonnonläheinen mies saavutti kaksikon. Hän koetti peittää epämukavan olonsa, sillä sellaisen näyttäminen olisi epäkohteliasta, ja neito oli opetettu kohteliaaksi.
"En minä pelkää, herra", nainen lausui rauhallisesti ja painoi päätään tervehdyksen, myös kunnioituksen osoituksena. Hänen mielensä alkoi hiljalleen muuttua tyyneksi taas, ja hän kertoi sen lemmikilleen laskien kätensä taputtavasti tämän selälle. Kiichi rauhoittui hiukan muttei täysin ja kohottautui makuuasennostaan istualleen. Se avasi terävähampaisen kitansa haukotellakseen makeasti ja ravisteli sitten päätään.
Shiyuri rapsutteli sutta, mutta katsoi haltiaa, joka kaksikon edessä seisoi. Ei hän miestä haltiaksi osannut tunnistaa, ei tietenkään. Naisen teki mieli kysyä, oliko toinen itse kotoisin tästä paikasta - ja olisi hän halunnut tietää, miten itsekin oli tänne joutunut. Mutta mahtaisiko mies sitä tietää sen paremmin kuin hän itsekään? Ehkä. Ehkä ei. Nyt neito päätti kuitenkin vain odottaa. Ei hän tiennyt, miten aloittaa.

"Hyvä on", Claude hymyili. Hän oli varma että nainen oli saattanut hermostua, jopa säikähtää kunnolla eläinten liikkeitä, mutta varma hän ei voinut olla sillä eihän hän toki ajatuksia voinut lukea. Hän ei missään tapauksessa halunnut kenenkään tuntevan oloaan uhatuksi tai pelokkaaksi seurassaan, erityisesti kun nainen oli ensimmäinen hänen tapaamansa kaksijalkainen tällä planeetalla. Eikä Shiyuri toki ollut hullumman näköinenkään, se oli Clauden myös pakko myöntää.
Claude katsahti taakseen ja antoi katseensa kiertää eläimissä, jotka yhä odottivat tarinalle jatkoa, toiset kärsivällisesti, toiset vähemmän kärsivällisesti. Clauden mielessä alkoi kiertää epäilys siitä miten hyvin eläimet häntä tosiasiassa ymmärsivät, sillä tämä ei tosiaan ollut hänen kotinsa ja vieraat eläimet eivät ehkä jaksaneet kauan pysyä rauhallisina. Ei sillä että häntä itseään olisi pelottanut, mutta hän toivoi etteivät ne hyökkäisi naisen kimppuun.
Mies ei ollut ollenkaan varma mitä hänen pitäisi tehdä, mutta hän sanoi kuitenkin naiselle ja tämän lemmikille: "Menen nyt jatkamaan tarinaani, ettei yleisöni hermostu." Hän naurahti ja nosti taas piippunsa huulilleen. "Tulkaa tekin tuonne juurelle istumaan, kuulette sieltä paremmin." Hän osoitti samaa juurta, jolla oli hetki sitten istunut. Sitten hän alkoi kävellä rauhallisesti osoittamaansa suuntaan jutellen eläimille matkan varrella. Hän toivoi naisen seuraavan itseään, sillä hän ei halunnut sanoa olevansa epävarma villien eläinten kärsivällisyydestä tai vaarallisuudesta.

Koska ei keksinyt hetkeen mitään sanottavaa, Shiyuri antoi katseensa kierrellä paikalla olevissa villieläimissä. Niitä oli niin monenlaisia ja -kokoisia, ettei nainen moista kirjoa ollut eläissään nähnyt ennen tätä. Ja ne tosiaan olivat villieläimiä.. eikä hän vieläkään ymmärtänyt tahi keksinyt syytä sille, miksi moinen lauma oli pysähtynyt kuuntelemaan yhden miehen selostuksia. Se oli niin kummallista - ihan kuin tämä olisi ollut unta vain. Mutta tämä tuntui niin todelta, aivan liian todelta ollakseen pelkkää unta. Hassua sinänsä.
Miehen ilmoittaessa paluustaan tarinankertojapaikalleen Shiyuri hoksasi uppoutuneensa ajatuksiinsa, niin epäkohteliasta kuin se olikin. No, ei mahtanut mitään. Neito nyökäytti päätään kuin sitä virhettä ei olisi koskaan ollutkaan, sillä eihän sitä sopinut osoittaa, jos toinen ei ollut vaikkapa huomannut sitä.
"Voisimmehan me toki tulla.." nainen myöntyi ja liu'utti ensin toisen jalkansa eteen nousten sitten sulavasti ylös asti. Hän katsahti Kiichiin, joka nousi sillä samaisella sekunnilla seisomaan, minkä jälkeen hän lähti seuraamaan haltiaa. Susi muitta mutkitta seurasi, ja sen olo oli muiden eläinten keskuudessa ihmeen rauhallinen. Se aisti, että kaikki olivat nyt neutraaleita toistensa suhteen, yksikään ei hyökkäisi muiden kimppuun, painostusta ei tuntunut. Kaikki halusivat vain päästä kuulemaan kertomuksen loppuun asti.
Shiyuri pysyi pinnallisesti yhtä tyynenä kuin lemmikkinsä, mutta sisäisesti hän ei kyennyt olemaan aivan peloton. Joukossa kun oli petojakin, ne hermostuttivat naikkosta. Hänellä ei ollut samanlaista tuntemusta ja varmuutta kuin sudellaan, mutta siitä huolimatta hän koetti katsoa kaikkia olentoja tasavertaisesti, kertoen ettei tullut tänne haastamaan riitaa. Eihän hän koskaan haastanut riitaa..

Claude huomasi helpotuksekseen naisen ja tämän lemmikin seuraavan itseään, muttei sanonut mitään. Hän vain käveli suoraan eläinten välistä kohti suurta puunjuurta, ja pysähtyi sen viereen odottamaan jotta voisi auttaa Shiyurin sen päälle sillä juuri oli yllättävän liukas ja suureksi osaksi petollisten köynnöskasvien peitossa eikä mies halunnut tytön satuttavan itseään kivutessaan juurelle.
"Mikä on nimesi?" Claude kysyi, ihan vain jutustellakseen ystävällismielisesti. "Ihan vain jos saan udella. Ei neidin tietenkään pakko ole kertoa. Sano vain jos tungettelen", hän lisäsi sitten hymyillen leveästi ja imaisi taas piippuaan.
Haltia risti käsivartensa rinnalleen ja katseli ympäriinsä. Eläimet eivät näyttäneet olevan vihamielisiä, niidenkin taisi olla mukava saada lepohetki jolloin kaikki olivat ystäviä ja kokoontuivat rauhassa yhteen. Pian sekin olisi kuitenkin ohitse ja ne kaikki lähtisivät omille teilleen, kuka minnekin. Hän itse ei tietenkään tiennyt minne lähtisi, mutta metsän puut varmasti antaisivat hänen viettää aikaa varjossaan.
Shiyurin ja Kiichinkin tullessa sopivalle etäisyydelle juuresta mies hymyili leveästi ja ojensi kätensä naiselle tarjoten apuaan juurelle kiipeämisessä. "Astu varoen, et voi uskoa kuinka liukas se on", hän naurahti ja silmäili Shiyuria päästä varpaisiin tummilla silmillään.

Kaksikko seurasi uutta tuttavuuttaan kuin vaunut junan veturia, tosin Kiichi kulki emäntänsä vierellä, ei tämän takana. Mitä enemmän Shiyurikin heitä ympäröiviä eläimiä katseli, sitä rauhallisemmaksi hän muuttui. Varmuus siitä, etteivät olennot todellakaan hyökkäisi heidän kimppuunsa, saapui viimein myös naiselle.
Kun haltia kysyi hänen nimeään, hän meni hiljaiseksi. Kertoisiko nimensä vai ei? Tuskin siitä ainakaan haittaa olisi, ei voisi olla. Kummallinen maailma ja sen kummalliset asukkaat, kyllähän Shiu jo puhelikin miehelle - tosin köyhästi. Tuo miekkonen se enemmän puheli hänelle, ja hän vähän väliä vastasi jotakin..
"Enhän minä mitään menetä, jos kerron", nainen tovin jälkeen huomautti ja pienoisen, melkeinpä merkittävän tauon jälkeen jatkoi, "Higa Shiyuri. Mutta voit kutsua minua ihan Shiyuriksi, en pahastu." Tässä vaiheessa neito viimein päästi kasvoilleen hymyn, pienen mutta kauniin sellaisen, jonka voisi laskea vain kohteliaisuudeksi, ja hän otti miehen tarjoaman avun vastaan - vaikka olisikin ehkä päässyt juuren päälle ominkin voimin, olihan hän runsaat kymmenen vuotta aikaisemmin vielä opiskellut ninjaksi - ja siis tarttui tuon käteen ja kiipesi vetreästi korkeammalle. Nainen haki itselleen juurelta hyvän istumapaikan tietämättä, missä haltia istui, mutta hän vaivihkaa toivoi, etteivät näiden paikat olisi liian lähellä toisiaan. Jos kuitenkin olisivat, turhan lähellä siis, ei neito rupeaisi omaansa vaihtamaan, tietenkään. Tähän hän oli istuutunut, tässä hän pysyi.
"Ja hän on Kiichi", Shiu esitteli lemmikkinsä, joka nähtävästi päätti jäädä alemmalle tasolle, ainakin siitä päätellen, kun susi asettui takaisin makuulleen. Ei se emäntää haitannut, olihan hukka silti mukavan lähellä.
Shiyuri katsahti haltiaan kysyvällä ilmeellä. Hän ei itse viitsinyt tungetella ja udella toisen nimeä, vaikka hänellä siihen olisikin ollut täysi oikeus, mutta hän päätti turvautua siihen, että haltia itse hoksaisi esittäytyä. Olemalla vaitonainen nainen myös koetti viestiä, että hän ja varmasti ne kaikki metsän asukkaatkin halusivat kuulla kertomuksen loppuun. Tosin mieshän taisi tietää sen jo.

Claude loikkasi ketterästi juurelle Shiyurin perässä ja istuutui tämän viereen. Hän istui tarkoituksella hieman liian lähelle, kuitenkin niin ettei koskettanut tyttöä edes vahingossa. "Shiyuri...Kaunis nimi. Ja...eläimellä myös." Claude ei tiennyt Kiichin olevan susi, joten hän ei edes yrittänyt arvailla sen lajia. "Minun nimeni on Felnclärith, mutta voit kutsua minua Claudeksi."
Hän katseli taas ympärilleen kokoontuneita eläimiä, eikä vieläkään voinut uskoa kuinka monenlaisia niitä oli olemassakaan. Kaikki olivat niin erilaisia kuin ne joita hän oli kotonaan nähnyt, vain hyönteisissä oli joitain samoja piirteitä. Hän pyöritteli yhä suurta punaista kukkaa käsissään ja muisteli mihin oli tarinassaan jäänyt. "Siis", hän aloitti. "Aylä loi hevoset viimeisenä lahjanaan maailmalle, ja niitä hallitsemaan hän loi ihmiset." Hän käänsi katseensa Shiyuriin ja asetti maasta poimimansa kukan koristamaan tämän tummia hiuksia."Hän loi kansan joka oli eniten hänen itsensä kaltainen. Ylpein kaikista maailman kansoista, ja jolla oli suurin jano sekä tietoon että valtaan...Ja eniten taipuvainen suuriin tekoihin, niin hyvässä kuin pahassa.
"Mutta vaikka Aylä tunsi itsensä uupuneeksi, hän ei vaipunut uneen vaan kietoi ylleen osan taivaan tähdistä ja lähti asumaan ihmisten pariin, otti toiseksi nimekseen Nut ja jätti kaikki tuntemansa mielet taakseen eikä enää heitä muistanut, sillä hän ei enää ollut yksi heistä. Mutta Aynelä ja Ernias katsoivat maailmaan joka yö kiitäessään sen yli kivisessä asumuksessaan ja tiesivät missä Aylä kulki, sillä tähdet loistivat hänen ihollaan, joka oli tumma kuin taivas."
Mies katsoi kaukaisuuteen, puoliksi ajatuksissaan ja sanoi hiljaa: "Ja minä tiedän niiden jokaisen tähden sijainnin." Tarina oli päättynyt.

Niinpä tietenkin, mies tuli ihan liian lähelle istumaan. Shiu ei kamalasti pitänyt siitä, mutta minkäs hän sille mahtoi? No, miten kävi, niin kävi, neito kestäisi tämän nurisematta ja niin kutsuttua pettymystään näyttämättä. Ei hän kuolemaan tulisi, haha. Ellei haltia sitten ollut jotenkin myrkyllinen, mitä nainen epäili.
"Kaunis? Kiitos. Sinun nimesi sen sijaan on.. erikoinen", Shiyuri kiitti ja totesi rehellisesti, kehuvasti ehkäpä. Ei hän erikoisella mitään negatiivista tarkoittanut eikä hän todellakaan tahtonut miehen luulevan niin. Se seikka osoitettiin mukavalla äänensävyllä ja ystävällisellä hymyllä. Kiichin saattoi kuulla murahtavan vaimeasti.
Viimein Claude jatkoi kertomustaan. Sitä kuunnellessaan neito alkoi katsella ympärilleen, puiden sekaan, korkeuksiin. Nyt vasta hän huomasi, kuinka kaunista luonto täällä oli. Omalla tavallaan, eri tavalla kuin kotona. Hyvin eri tavalla, se oli täällä niin koskematonta ja runsasta ja.. ylikasvanuttako? Paitsi jos puiden kuului olla noin korkeita ja kasvien jättiläismäisiä. Nainen ei voinut sitä tietää, kun tunsi vain kotipuolensa kasvistoa. Nämä ajatukset tosin kaikkosivat nopeasti, kun Shiu tunsi jonkin koskettavan päänahkaansa hiusten lävitse, ja hän kokeili kevyesti kädellään, mikä se oli. Ja se osoittautui kukaksi. Tällöin Shiyuri hoksasi, että se oli se sama kukka, jota Claude oli hänelle aikaisemmin tarjonnut mutta johon hän ei ajatuksissaan ollut tullut reagoineeksi, ja hän laski katseensa maahan hieman hämillään. Miksi haltia noin oli tehnyt, sitä nainen ei käsittänyt, eikä ehkä halunnutkaan käsittää. No jaa..
Kun tarina päättyi, Shiu kyllä jotenkuten kuuli sen hiljaisen loppulauseen, mutta hän ei ajatellut sitä sen koommin eikä siis sitä ymmärtänyt. Hänelle se oli osa tarinaa, kokonaisuutta.
"Mielenkiintoinen, tuo kertomuksesi", neito sanoi hetken kuluttua ja nosti katseensa eläinlaumaan. Mitähän nuo nyt tekisivät? Kaikkoaisivatko takaisin omille teilleen? Mitähän hän itse päätyisi nyt tekemään lemmikkinsä kanssa? Ei ollut paikkaa minne mennä, ei minkäänlaista määränpäätä. Kukan hän oli jo tavallaan ehtinyt unohtaa, tai sitten hän oli vain työntänyt sen syrjään ajatuksistaan.

Eläimet katosivat tosiaan yksi toisensa jälkeen metsän kätköihin, mistä olivat tulleetkin. Claude istui vielä hetken verran tuijottaen jonnekin kauas, mietteissään. Joinain hetkinä hän olisi toivonut syntyneensä ihmiseksi, vain jotta olisi ollut edes hieman rakkaampi eräälle elämänsä naisista, ja tämä oli yksi niistä hetkistä. Mutta asioiden mennessä kuten olivat menneet, hän oli sen sijaan menettänyt aarteensa ikiajoiksi. Harvat asiat saivat Clauden otsan rypistymään, mutta tämä juuri oli yksi niistä.
Hän havahtui mietteistään Shiyurin kommentoidessa hänen tarinaansa. "Hm, mielenkiintoinen? Niin, varmasti", hän naurahti hajamielisesti ja kellahti selälleen juuren päälle, toinen käsivarsi pään alla. Hän katseli korkeiden puiden latvojen välistä pilkottavaa taivasta ja tuprutteli savukiehkuroita ilmaan, heilutellen vitivalkoisia, mutta pisamaisia jalkojaan ilmassa. "Sinullakaan ei taida olla paikkaa, jonne menisit, vai kuinka?" Hän kysyi taas jotta hiljaisuus ei pääsisi laskeutumaan ja kohdisti taas tutkivan katseen vieressään istuvaan tyttöön.
"Tiedätkös...Se kukka sopii sinulle." Hymy, ja lisää savukiehkuroita.

Kiichi kohottautui jaloilleen ja katseli hetken tyhjäksi muuttunutta seutua. Tai olivathan kaikki kasvit ja puut edelleen paikoillaan, ei maisema siten tyhjä ollut, mutta ne eläimet olivat ehtineet lähteä. Jäljellä olivat enää hukka ja tämän omistaja sekä Claude. Susi haukotteli raukeasti, raukeana, ja kääntyi katsomaan juuren päällä oleilevia kaksijalkaisia. Se vaikutti ajattelevan jotakin, mutta seisoi toistaiseksi vielä paikallaan.
Shiyuri mietti vastausta haltian kysymykseen, kun tämä jo lähti kehumaan kukkaa hänen hiuksissaan. Olivathan miehet ennenkin häntä kehuneet, mutta tämä oli erilaista. Tilanteessa ei ollut mitään samaa. Naisella ei ollut nyt edes mitään kaunista päällään, oli vain työvaatteet, eikä hän ollut muutoinkaan laittautunut. Silti hän katsahti hymyillen mieheen ja nyökäytti päätään kiitoksenomaisesti. Tämä olisi ollut helpompaa, jos päällä olisi ollut kimono ja kasvoilla puuteria, mutta kävihän se näinkin.
"Eläimet lähtivät täältä määrätietoisesti, sillä jokaisella niistä on oma pesä tai kolonsa jossakin suunnassa. Minä en voi niihin liittyä. Oikein siis arvasit, minulla ei ole mitään paikkaa", Shiu lopulta vastasi Claudelle, ja hän miltei kertoi senkin, ettei ollenkaan tiennyt, miten oli tänne edes päätynyt. Se kuitenkin kuulosti niin typerältä jo sanomattomana, että hän päätti antaa sen olla. Mutta vaikka se tyhmältä kuulostikin, se oli totta. Ihmisellä ja sudella ei ollut minkäänlaista hajua siitä, miten kaksikko oli tähän viidakkoon joutunut. He olivat olleet kotona ja havahtuneet yhtäkkiä täältä. Siinä ei ollut mitään järkeä.
"Eikö sinullakaan vai ole mitään paikkaa? Vaikka tunnut olevan täällä kuin kotonasi", Shiyuri kysäisi, koska oli niin ymmärtänyt. Hän ei tullut punninneeksi vaihtoehtoa, ettei ollut välttämättä ainoa, joka tänne oli kuin tyhjästä ilmestynyt. Miksi niin olisi käynyt, miksi? Se ei tosiaankaan ollut järkeenkäypää.

"Ei, ei minulla oikeastaan ole paikkaa." Mies pyöritteli jalkateriään ilmassa, katsellen puiden oksiston ja puhaltelemiensa savuhaituvien läpi siivilöityvää valoa. Häntä ei oikeastaan huolettanut se, ettei hänellä ollut paikkaa jonne mennä tai ruokaa jota syödä. Hän oli aina ennenkin voinut luottaa siihen, että asiat järjestyivät useimmiten parhain päin, ja tämä metsä piti häntä jo ystävänään. "Olen haltia, joten metsä ei pane pahakseen vaikka täällä kuljenkin, silti se on eri asia kuin koti." Claude hymähti huvittuneesti, sillä harvoinpa hän oli ollut paikassa jota oli voinut kutsua kodikseen.
Claude itse olisi voinut nukahtaa siihen paikkaan, sillä sademetsässä oli kuumaa ja kosteaa ja hän tunsi olonsa rauhalliseksi ja raukeaksi, eikä hänellä ollut mitään tähdellistä tekemistä. Hän ei kuitenkaan halunnut olla epäkohtelias vasta vähän aikaa sitten tapaamalleen tytölle, joten hän sen sijaan nousi takaisin istumaan, kohdisti taas lähes mustien silmiensä läpitunkevan katseen tyttöön ja sanoi: "Oletko nälkäinen? Voisimme mennä etsimään hedelmiä sinulle. Olen varma että näin jotain syötäväksi kelpaavaa tuollapäin." Hän osoitti kädellään satunnaiseen suuntaan, sillä hän ei jaksanut miettiä missä oikeasti olisi ollut hedelmiä, niitähän oli varmasti kaikkialla tässä metsässä.

Shiyuri hymähti: hän ei siis ollut erehtynyt, ja hyvä vain. Hän oli nähtävästi ihan tarpeeksi valpas - tosin, kun hän viimein sai tietää miehen olevan haltia, hänen kasvoilleen muotoutui ensin kummastunut, sitten epäuskoinen ilme. Kohteliaisuus ja vakavuus unohtuivat hetkeksi, kun neito naurahti jokseenkin huvittuneena. Vai oli Claude haltia? Pikemminkin luuli olevansa, jos Shiulta kysyttiin. Eihän haltioita ollut olemassa. Ei ainakaan siellä, mistä hän tuli, eikä hän voinut tietää siitä, että olemassa oli useampiakin maailmoita. Tämäkään ei enää ollut niin varmaa ja paikkansa pitävää tietoa, toisaalta, sillä maailmathan olivat katoamaan päin. Jos kaikki olisi ollut hyvin ja normaalisti, nämä henkilöt eivät edes olisi olleet Shik'hassa.
"Etkö ole turhan vanha leikki-- tai no, mikä minä olen muita arvostelemaan?" Shiyuri aloitti, mutta muutti sittemmin kysymyksensä laatua, ja hän nauroi hetken iloisenoloisesti vaikka ei voinutkaan selkeästi määritellä, millaisella tuulella oli, ei edes itselleen. Hän oli hämmentynyt, ja mielessään nainen enemmän ihmetteli, kuinka vanha Claude oikein mahtoi olla. Tosiaan, haltioita ei ollut kuin saduissa, ja oli hassua, kun joku edes "väitti" olevansa moinen. No, jokaisella oma mielikuvitusmaailmansa - tämä neito tässä ei ollut omaansa ehtinyt tarpeeksi kehittää ollessaan nuorempi, kun vanhemmat olivat koettaneet kitkeä sen pois.
"Hm, olen minä kieltämättä hiukan nälkäinen, kun en ole pariin päivään saanut kunnolla syödäkseni. Kiichin tosin olisi parempi saada jotain lihapitoisempaa", Shiu piakkoin sanoi ehdotukseen ruokailusta, jolloin hänen katseensa kohtasi harmaavoittoisen suden ruskeat silmät, jotka näyttivät nyt inhimillisemmiltä kuin koskaan: oli kuin hukka olisi oikeasti, tosissaan, ymmärtänyt, mitä hän juuri oli sanonut, ja oli kuin eläin olisi myös nyökäyttänyt päätään naisen sanoille. Shiyuri hämmästyi ja pahasti.

Claude kohotti tummia kulmakarvojaan tytön sanoille. Liian vanha...mitä - leikkimään? Toki hän oli ikuinen lapsi, tai niin hänen veljensä aina oli sanonut heidän riidellessään, mutta nyt hän ei oikein käsittänyt mistä tyttö puhui. Ei kai voinut olla mahdollista, ettei toinen ollut koskaan tavannut haltiaa? Hän päätti kuitenkin jättää asian sikseen, sillä se ei ollut hänen mielestään kovin tärkeä. Jos Shiyurin mielestä Clauden suipoissa korvissa tai kummanvärisissä hiuksissa ei ollut mitään outoa niin mikäs siinä sitten, ei hän voinut ketään pakottaa uskomaan.
Mies nousi seisomaan juurella täyteen pituuteensa, joka ei ihan pieni ollutkaan, ja laittoi piippunsa hymähtäen takaisin laukkuunsa. "Lihaa? Niin tietysti, olinpa ajattelematon. Tietenkin monet eläimet syövät lihaa", hän pohti ääneen ja kohdisti sitten seuraavat sanansa tytön sudelle: "Kiichi, sinä varmaan löydät itse itsellesi ruokaa, etkös vain?" Hän liukui alas juurelta ja pysähtyi sen viereen pyyhkimään likaa ja kasvinjäänteitä taidokkaasti kirjaillusta hameestaan.
Claude odotti tytön laskeutuvan juurelta myös, ja oli valmiina tarjoamaan taas apuaan mikäli sitä satuttaisiin kaipaamaan. "Me menemme tuohon suuntaan, löydät meidät kyllä kunhan et eksy liian kauas. Mutta ole silti varovainen, nämä eläimet täällä eivät ole aina yhtä säyseitä kuin aiemmin. Kasveista nyt puhumattakaan", hän naurahti. Haltia oli taas kohdistanut sanansa Kiichille.

Tokihan mies näytti oudolta Shiyurin mielestä, mutta se ei silti saanut naista kuvittelemaan, että haltioita olisi olemassa. Ehkä toisella oli jotakin outoa perimää, ehkä hiukset oli värjätty, mistäs neito sen tietäisi. Hän ei aina uskonut kaikkea suoraltaan, ja tämä kuului niihin tapauksiin, joissa hänen oli vaikea uskoa edes pienintäkään mahdollista osaa. Satua ei sopinut sekoittaa todellisuuteen.
Myös Shiyuri nousi pian ylös, ja hän venytteli hiukan heti alkuun. Hän myös veti työpaitansa paremmin kiinni sekä tiukensi nauhaa, joka tätä ylläpiti. Paidan alla oli vain sitä sideharsoa, jota nainen harvoin koetti peittää, mutta nyt hänelle tuli sellainen olo, ettei vaatekappaleen ehkä tarvitsisi repsottaa niin vapaana - voi miksihän? Eihän se tosiaan työtä tehdessä häirinnyt, mutta.. ehkä tämä menisi ohi.
"Niin. Sudet syövät lihaa", Shiu sanoi toteavasti katsellessaan vierestä, kuinka Claude puheli eläimelle kuin tämä olisi ollut ihminen. Kyllähän hän itsekin sitä harrasti, mutta eri tavalla, ei hän sutta koskaan noin inhimillisesti ollut puhutellut. Ja neito oli yhä hämmästynyt, sillä näytti todellakin siltä, kuin hukka olisi oikeasti ymmärtänyt kaiken sille osoitetun puheen. Ihme kun ei itse vastannut sanoin..
"Niin niin.." tyttö sitten kuuli lemmikkinsä sanovan, hiljaa tosin, ja hän säikähti niin, että päätä alkoi huimata. Kotona tuo olisi kuulostanut pienoiselta murinalta, mutta nyt Kiichi tosiaan puhui sanoin. Shiyuri kuitenkin luuli jo kuulevansa omiaan, ja koska sitä päätä tosiaan äkkiseltään huomasi, hän tuli liukastuneeksi ja mätkähti juurta vasten liukuen samantien alas asti. Sattuihan tämä, mutta oli tämäkin yksi tapa laskeutua juurelta takaisin maahan. Ehkei mieluisa ja suositeltava tapa, saati sitten tarkoituksellinen, mutta noh.
Kiichi ei edes hoksannut puhuneensa - tietenkään. Sille se oli kuulostanut ihan tavalliselta. Suden kieli, ihmisten kielet, sanoja oli jokaisessa itse kullekin. Sitäpaitsi uros puheli valmiiksi harvoin, miksi se siihen olisi huomiotakaan kiinnittänyt?

"Oi! Ei kai käynyt pahasti?" Claude oli säikähtänyt tytön liukastumista, toivottavasti tämä ei ollut loukannut itseään. Ja toinen kysymys: "Et kai liannut vaatteitasi?" Claudelle vaatteet olivat hyvin tärkeitä, vaikka hän itse ei välittänytkään käyttää hienoja vaatteita tai välittänyt siitä millaisia vaatteita kukakin käytti. Vaatturin ammatissa kuitenkin oppi antamaan arvoa vaatteille, olivatpa ne sitten jokapäiväisiä tai juhlallisia.
Claude ei ollut tietenkään varma, mutta hänestä näytti että tyttö oli kunnossa, joten hän lähti kävelemään sinne päin mistä kuvitteli helpoiten löytävänsä tytölle ruokaa ja viittoillen tyttöä seuraamaan. Hän vihelteli iloisesti vanhaa merirosvolaulua kävellessään aluskasvillisuuden lomassa ja katseli ympärilleen, puihin ja pensaisiin, etsien mitään mikä näytti syötävältä.
Vähän aikaa käveltyään Claude löysi puun, jonka oksilla roikkui maukkaan näköisiä oransseja hedelmiä, mutta ne olivat kovin korkealla. Hän ei olisi millään yltänyt niihin kiipeämättä ensin puuhun, joten hän avasi sandaaliensa nauhat ja potkaisi sandaalit jalastaan. Sitten hän ryhtyi kiipeämään puuhun ketterästi kuin hämähäkki, sillä hän ei uskonut Shiyurin pystyvän kiipeämään.

Shiyuri oli vaitonainen siinä maatessaan, maassa lojutessaan, ja hetkisen kuluttua hän keskittyi noustakseen istumaan. Selkää hieman kolotti, muuten olo ei ollut hassumpi. Ei käynyt pahasti, onneksi.
"Kyllä tämä tästä", neito sanoi jonkinlaiseksi vastaukseksi miekkosen kysymyksiin. Hän lepäsi tovin, mutta nousi sitten takaisin ylös. Ensimmäiseksi hän suti likaa ynnä muuta sellaista pois vaatteistaan, toiseksi tarkisti ettei mikään ollut mennyt rikki, ja lopuksi hän asetteli hiuksensa ja vaatteensa siten kuin ei koskaan olisikaan mennyt kaatumaan. Tuskin tapahtunutta olisi hänestä edes huomannut, jos naisen ilme ei olisi muuttunut astetta vakavammaksi. Enemmän naista ajatutti liukastumisen syy, nimittäin Kiichin puhe.
Susi vilkaisi emäntäänsä ja kallisti päätään, tuli hieman lähemmäs ja nuuhkaisi Shiuta, mutta koska tyttö oli nähtävästi ihan kunnossa, se luimisti hetkiseksi korvansa ja kävi tuuppaamassa tämän kättä kuonollaan. Neito katsoi hukkaan hämmentyneesti ja kysyvästi, mutta hän kyllä ymmärsi, mikä merkitys tuolla kaikella oli, ja se häntä jotenkin kummastuttikin. Oliko nainen lyönyt päänsä tai jotain? Kiichi ei koskaan ennen ollut vaikuttanut näin inhimilliseltä kuin nyt täällä ollessaan, ei koskaan ennen.. Sitä Shiu ei ymmärtänyt.
Kun uros lähti etsimään itselleen jotakin syötäväksi kelpaavaa, Shiyuri juoksi Clauden kiinni. Hän ei sanonut sanaakaan; oli vain ajatuksissaan ja mietti. Kun mies viimein pysähtyi löytämänsä puun luokse, niin pysähtyi tyttökin haltiaa seuratessaan, ja tästä eteenpäin hän päätti seurata tuota vain katseellaan. Pieni hymynkare palasi vihdoin naisen kasvoille. Aika taitavasti mies kyllä osasi kiivetä.
Kiipeilyn seuraaminen toi vanhoja muistoja Shiyurin mieleen: se muistutti häntä aikoinaan olleesta ninjailusta. Millainenhan tyttö tätä nykyä olisi, ellei olisikaan karannut kotoa silloin? Jos hän olisi jatkanut oppejaan vanhempiensa luona, hän olisi varmasti kuin eri ihminen, niin kyvyiltään kuin luonteeltaankin. Niin ei ollut kuitenkaan käynyt, koska neito oli lähtenyt etsimään omaa elämäänsä. Mutta.. oliko hän jo mahtanut unohtaa kaiken lapsena oppimansa - veden päällä kävelyn, puunrungolla juoksun? Välissä oli ollut niin monia vuosia, niin paljon kaikkea muuta, että hän oli suurella todennäköisyydellä menettänyt ja unohtanut ne temput sekä alkeelliset jutsut, jotka taas olisivat olleet hyödyllisiä täällä sademetsässä selvitessä. Pitäisi kyllä joskus kokeilla, vieläkö olisi kykenevä hyödyntämään niitä kaikkia kikkoja.. mutta ei nyt.
"Kuulitko tuossa aiemmin, että Kiichi olisi puhunut?" Shiyuri kysyi lähes huutaen, koska ei tiennyt, kuinka hyvin mies normaalia puhetta olisi kuullut tuolla korkeammalla ollessaan. Hän nyt vaan halusi tietää, oliko kuullut omiaan vai ei. Pitihän sitä saada tietää, kannattaisiko ruveta huolestumaan, sillä viime päivät olivat olleet aika.. erikoisia.

Claude kiipesi ensin alimmalle oksalle, joka sekin oli melko korkealla, ja vastasi vasta sitten Shiyurin kysymykseen. Hänkin lähes huusi, sillä oli tottunut siihen että ihmisten kuulo ei ollut yhtä terävä kuin hänen. "Kyllä sinun eläimesi äsken puhui. Olin vähän yllättynyt, sillä en ole koskaan itse kuullut eläimen puhuvan kuin ihmiset. Luulin kuitenkin, että se oli aivan tavallista, mutta ei se kai sitten ollut." Mies hymyili aurinkoisesti kävellen paksulla oksalla täydellisen itsevarmasti, pysähtyen lopulta oksan haarautuvaan päähän. Hän istuutui ja alkoi kerätä suunnilleen nyrkkinsä kokoisia hedelmiä laukkuunsa.
Kerättyään mielestään tarpeeksi hedelmiä tyydyttämään Shiyurin nälän, haltia huikkasi tytölle "Ota koppi!" Ja heitti kankaisen olkalaukkunsa alas puusta. Itse hän juoksi puun valtavaa oksaa pitkin kohti runkoa ja kiipesi takaisin maan pinnalle. Tämä tietenkin sujui astetta nopsemmin ja helpommin ilman painavaa laukkua, sillä hedelmiä oli aika monta ja ne olivat olleet yllättävän painavia vaikka olivatkin olleet kauniin oransseja ja kiiltäneet houkuttelevasti auringonvalossa, joka ne puitten latvojen läpi tavoitti.
"No niin", mies sanoi iloisesti päästyään maahan, ja pöyhi hiuksiaan, jotka liikkuivat ilman pienintäkään tuulenvirettä. Hän kumartui laittamaan sandaalinsa takaisin jalkaan ja sanoi viimein hilpeästi: "Mennään etsimään jokin mukava paikka, jossa voit syödä rauhassa. Et ehkä halua kaikkien metsän eläinten tulevan kerjäämään sinulta makupalaa kun olet itsekin nälkäinen."

Kiichi siis tosiaan oli puhunut - jos Claudekin sen kerran oli kuullut. Shiyuri jokseenkin häkeltyi ja vaikeni, koska ei osannut sanoa mitään. Miten tämä oli mahdollista edes? Sudet eivät puhuneet, eivät muutkaan eläimet normaalisti. Joitakin poikkeuksia oli, kuten papukaijat, joista niistäkin suurin osa vain matki kuulemaansa ja oppimaansa ihmispuhetta. Kummallista, kyllä, tosiaan. Shiu pudisteli päätään.
Sitten haltia jo huusi jotain, ja nainen kohotti katseensa kysyvästi yläilmoihin. Hän näki hedelmillä täytetyn laukun tulevan kohti sekä reagoi siihen nopeasti: neito arvioi putoamiskohdan hyvin, juoksi alle ja kaappasi laukun sopivasti syliinsä. Hän huoahti helpottuneena, kun se ei ollut iskeytynyt vasten hänen kasvojaan, sillä se tosissaan painoi suhteellisen paljon, eikä tuollainen painomäärä varmastikaan olisi tuntunut mukavalta vaikkapa nenässä tahi silmissä.. tai missään muuallakaan. Kipua se kaikki olisi ollut.
Haltian palattua maanpinnalle Shiu oli jo ehtinyt asettaa laukun toisen olkansa yli. Eiköhän hänkin tätä voisi nyt ihan yhtäläisesti kantaa. Ehdotukselle hän nyökkäsi.
"Mennään vaan. Heltyisin kuitenkin antamaan kaiken pois niille kerjääjille", nainen myöntyi naurahtaen ja kääntyi katsomaan, näkyikö lähistöllä mitään sopivaa kohtaa. Silloin hänen silmänsä kuitenkin löysivät Kiichin, joka saapui jolkottaen heidän luokseen kantaen hampaissaan jotakin kummallista otusta. Sen rakenne oli hieman kuin villisian, mutta toisaalta se muistutti enemmän sapelihammaskissaa. Shiyuri oli utelias mutta hieman peloissaankin, sillä eloton otus näytti nuorelta yksilöltä. Minkähän kokoisia täysikasvuiset yksilöt olisivat?
Nainen ei kyennyt täysin peittämään hermostustaan vaan tähyili pakostakin ympärilleen. Oliko susi saalistanut tämän? Jos oli, se oli varmasti löytänyt tämän ehkä turhankin läheltä - mikä taas luultavasti merkitsisi jonkinlaisia lajitovereita. Ei olisi mukava jäädä tuollaisen kitaan ja hampaisiin..

Haltia naurahti iloisesti naisen sanoille, sillä tämä vaikutti jo hieman vapautuneemmalta kuin noiden kahden tavatessa. Hänkin katseli josko ympäristöstä löytyisi sopivaa paikkaa, mutta aivan lähistöllä hän ei nähnyt kuin valtavia puita ja erikoista aluskasvillisuutta. Hän koetti muistella oliko hän mahdollisesti nähnyt jossain parempaa paikkaa, mutta ei saanut mitään päähänsä.
Sitten myös Claude huomasi Kiichin ja sen kidassa roikkuvan eläimen, joka oli kuten kaikki muutkin tämän sademetsän eläimet: hänelle täysin vieraan näköinen. Hän huomasi huolestuneen sävyn Shiyurin käytöksessä ja kiinnitti myöskin huomionsa tarkemmin ympäristöön. Pian kuuluikin läheltä pensaitten kahinaa ja jonkin eläimen mylvintää. Hän kuuli vieraan äänen, jonka tiesi kuuluvan jollekin metsän eläimelle, eikä Shiyuri esimerkiksi sitä olisi voinut kuulla muuna kuin päättömänä karjuntana. Esiin tuli vaarallisen näköinen olento, joka muistutti Kiichin suussaan pitelemää eläintä, mutta oli huomattavati isompi - vielä suurempi kuin Kiichi, joka ei myöskään ollut aivan pieni.
Kumma eläin kuulosti vihaiselta ja siltä että se oli surusta suunniltaan. Se sanoi: "Te tapoitte ainoan poikani, perijäni! Kuinka aiotte tämän minulle hyvittää?" Clauden sydän hypähti rinnassa. Hän ei ollut aavistanut että mitään tällaista kävisi. Vaikka hän kuinka osasikin puhua lähes minkä tahansa eläimen kanssa, vaadittaisiin enemmän kuin vain lempeitä sanoja rauhoittamaan tämä peto. Hän ei tiennyt mitä voisi tehdä. Eläin kuopi maata etujaloillaan, valmistautuen hyökkäämään hetkenä minä hyvänsä.

Shiyuria hermostutti, eikä syyttä suotta: pian lähistöltä tosiaan alkoi kuulua mylvintää, ja kun mekkalan aiheuttaja ilmestyi paikalle, nainen järkyttyi. Peto oli oikea jättiläinen - ja söi taatusti lihaa. Ja kun se oli niin raivoissaankin, ihminen oli sen edessä täysin neuvoton. Shiu oli oppinut käsittelemään ihmisiä, miten hän tässä voisi toimia? Hän ei edes tuntenut eläimiä; hän tunsi vain Kiichin.
Eipä ollut susikaan odottanut ateriansa vanhemman saapuvan paikalle, minkä näki sen yllättyneestä ilmeestä. Mutta, kummallista kyllä, älykäs susi ei pelännyt ollenkaan. Se ei itsekään tiennyt miksi. Uros ei vaan pelännyt, ei ollut hermostunut, oli ehkä hieman epävarma liikkeistään, mutta ei mitään sen pahempaa. Se laski kuolleen poikasen maahan jalkojensa juureen ja kääntyi kohtaamaan vihamielisen katseen. Suden tummissa silmissä ei näkynyt edes uhmaa. Kiichi oli enemmänkin ymmärtäväinen, kuin ei olisi poikaselle mitään tehnytkään.
Nainen kummastui lemmikkinsä käytöstä, olihan hän itse selvästi peloissaan ja siis pakotetun rauhallinen, mikä ei ollut kovin vakuuttavaa. Hän katseli vuoron perään sutta, vähän matkan päässä olevaa mylvijää ja Claudeakin. Miten tästä tilanteesta pääsisi pois? Miten ihmeessä tähän oli edes jouduttu? Shiyuri ihmetteli jo valmiiksi sitä, että Kiichi edes oli saanut saalistettua itselleen mitään: sehän oli ollut hänen huostassaan pennusta pitäen ja oli tuskin koskaan aikaisemmin saalistanut tosissaan. Vaikka tottahan se oli, että alkuperäisen villieläimen vaistot saattoivat aktivoitua aivan äkkiseltäänkin, niinhän saattoi käydä ihan kotieläimillekin.
"Mitä oikein teemme?" Shiu kysyi hiljaa haltialta ja katsoi tuota epätoivoisen kysyvästi. Taistelua ainakin kannattaisi välttää viimeiseen hengenvetoon saakka, kun nainenkaan ei ollut mikään taistelijaksi veistetty.

"Teemme?" Claude kysyi ja nielaisi kuuluvasti. Vaaratilanteiden ratkaiseminen ei ollut oikein hänen alaansa, ja hän olikin tottunut juoksemaan karkuun ja kovaa ratkaistakseen elämänsä vaaratilanteet, jotka tähän asti olivat koostuneet lähinnä toisten miesten vaimojen makuuhuoneista karkaamiseen ennen kuin mies tuli kotiin.
"Mitä ylipäätään voi tehdä, kun suuri lihansyöjä väittää meidän tappaneen sen ainoan pojan? Ei meilläpäin tällaisia eläimiä ollut!" Haltia oli hivuttautumassa vaivihkaa Shiyurin selän taakse, sillä oli sanomattakin selvää että hän itse oli pelkuri. Tai jos ei ihan pelkuri, niin ei häntä voinut kovin rohkeaksikaan väittää. "En usko saavani rauhoitettua sitä pelkällä puheella."
Vieras peto ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan, vaikka näyttikin valmiilta repimään kaikkien kolmen - Clauden, Shiyurin ja Kiichin - kurkut auki jos kukaan heistä tekisi yhdenkään virheliikkeen. Se kuitenkin näytti kiinnittäneen huomionsa tiukimmin Kiichiin, joka sen poikasenkin oli tappanut ruuakseen. Vaikka peto näyttikin enimmäkseen veretseisauttavan vihaiselta, Claude tiesi sen olevan ennen kaikkea suruissaan. Hän luuli tietävänsä miltä siitä tuntui, sillä hän oli menettänyt kummankin veljensä kerran, ja ehkä nyt toisenkin kerran joutuessaan itse Shik'haan.
Claude mietti hetken, mutta ei keksinyt mitään parempaakaan ideaa, joten hän sanoi hiljaa ja puoliksi toiveikkaana, puoliksi epätoivoisena: "Ainahan voisi yrittää... juosta?"